Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
On the 14h July in 2021
Realnetworksin kehittämää RealMedia (RM) -formaattia käyttiin Symbian -pohjaisissa Nokian puhelimissa, ja soitto-ohjelmana niissä oli Real Player, mutta nykyisin muut formaatit ovat korvanneet sen. Nyt tämä formaatti näkyy katoavan kuvioista, sillä Realnetworks ei enää tule enkoodereita, ja niiden valmistamista. On tosin olemassa joitakin maksullisia enkoodereita, kuten All Video to RM RMV, jolla videotiedostoja voi muuntaa Real Media -muotoon. Ohjelma on kelvollinen, ja tallentaa oletuksena videot .RMVB -muotoon. Oletussoittimeksi niille kannattaa laittaa Windows Media Player -ohjelma, jolloin tarvitaan erillinen lisäkoodekkipapetti, joihin liittyy usein virustartunnan riski, tai sitten näitä tiedostoja soitetaan VLC-ohjelmalla, jossa on mukana kaikki tarvittavat koodekit. RA (Real Audio) -tiedostoja voi konvertoida useallakin eri ohjelmalla, joista mainitsen Boilsoft Audio Converter, RM MP3 Conveter ja Easy Real Converter -ohjelmat. Nämä toimivat mainiosti Windows 10 -järjestelmässä. Päinvastaiseen suuntaan toimivia enkoodereita on tarjolla pilvin pimein. Yleisesti voi sanoa, että sellaisia ohjelmia ei enää ole, joilla voitaisiin luoda Real Media -tiedostoja alkaen täysin tyhjästä, eli esimerkiksi jos tehtäisiin LIVE -tallennus vaikkapa weppikameraa käyttäen. Ennenvanhaan oli tarjolla ilmaisia Real Media -enkoodereita esimerkisi windowsissa ja linuxissa, ja tämä tiedostomuoto oli varsinkin takavuosina oma suosikkini, koska tulostiedostot olivat kooltaan kohtuullisen pieniä, ja toimivat hitaammillakin nettiyhteyksillä. Niitä saattoi ladata erityisesti niille palvelimille, jotka vierastivat MP3 -tiedostoja, tai eivät yksinkertaisesti ottaneet niitä vastaan, koska pelkäsivät tekijänoikeussyytteitä. Mutta niille kelpasi OGG ja Real Media aivan hyvin. Logiikkana tässä on se, että itse enkoodereihin ja itse formaattiin ei kohdistunut kellään mitään vaatimuksia - vaikka Real Media ei olekaan vapaa. Sanottakoon se tässä sukoilematta, että varsinaiset tekijänoikeudelliset kysymykset ovat jääneet ainakin netissä lapsipuolen asemaan, koska kellään ei ole resursseja kytätä joka puskan takana. Yhteen aikaan netistä saattoi imuroida kokonaisia LP-levyjä OGG -formaatissa, jotka olisivat MP3 -formaatissa tarjottuina aiheuttaneet monia oikeusprosesseja. Tämä asia on oikeastaan tahattoman koominen, koska tavallisten taatelintallaajien tuottama musiikki on taltioitu sellaiseen MP3 -formaattiin, jossa ei ole minkäänlaisia käyttöä rajoittavia tekijöitä ja mekanismeja. Itse asiassa kukaan ei voisi käyttää tätä formaattia ilman että rikkoo joitakin tekijänoikeussääntöjä, koska Fraunhof omistaa formaatin tekijänoikeudet, ja voisi halutessaan rahastaa kaikkia formaatin käyttäjiä – myös Microsoftia, joka käyttää sitä omissa käyttöjärjestelmissään.
Mutta asiaan. Osa laulamistani lauluista eivät yksinkertaisesti tunnu kuuluvan mihinkään erityiseen musiikilliseen kategoriaan, tai genreen, koska olen käyttänyt useimmiten outoja musiikillisia valintoja, ja toteuttanut niitä oudolla tavalla. Niinkuin nyt esimerkiksi Yradierin säveltämä laulu kyyhkysestä, joka on vanha pianokappale - ja taatusti lipunut turvallisesti kaikkien tekijänoikeuksien tavoittamattomiin. Tätä mainittua laulua ovat tulkinneet mm. suomalainen Eino Grön, jonka huvittavasti laahaava nuotti on kenelle tahansa kammottavaa kuultavaa. Pahinta kyseisessä miehessä on ehdottomasti se, että kuvittelee olevansa suuri artisti, ja se, että hän pelaa golfia! Ei voi olla pahempaa tapaa raiskata luontoa kuin perustaa golfkenttä (paitsi tietenkin Skotlannin ylämaalla, jossa maaperä on jo valmiiksi köyhää, ja sopii melkein sellaisenaan tähän peliin). Minun mielestäni, kun asutaan Suomessa, on paha virhe kärrätä vuosisatojen ajan viljellyltä pellolta ruokamulta pois, ja lanata siihen painanteita ja kaivella siihen keinotekoisia hiekkakuoppia ja pusikoita. Ideana on se, että osa pelaajista lyö palloon näihin, ja sitten yrittävät lyödä sitä niistä taas väylälle. Puhutaan bunkkereista ja karheikoista. Mutta minusta on tyhmää laskea golfhousuiset tuppikullit sinne rautaseiskamailoillaan lätkyttelemään. Sitten myöhemmin illalla vaiteliaat hipit tunkevat aidan yli radalle, ja poimivat siellä yön hiljaisina hetkinä hallusinogeenisia sieniään. Jossakin Etelä-Suomen entisessä kartanossa saatetaan perustaa kartanon entisille pelloille tuppikullien oma hyppykeppipyhättö – tai sitten jossakin Siilinjärvellä golfkentän valumavedet pilaavat kaikkien kenttää lähellä sijaitsevien lampien veden. Vastaavaan kulttuuritekoon voidaan yltää vain rakentamalla moottoriteitä erämaiden halki. Huomattakoon vielä, että suuri osa kansanedustajista harrastaa tätä luonnolle tuhoisaa lajia, ja eräät heistä ovat jopa käyttäneet valtion varoja oman seuransa onneksi. Älkää siis äänestäkö Eino Grönin näköisiä, entisiä painijoita - ainakaan eduskuntaan.
David Bowie, eli oikeaslta nimeltään David Jones, oli alunperin supienglantilainen nuorimies, joka toi niin sanotun glam -rockin suuren yleisön saataville. Nimensä hän vaihtoi ettei häntä olisi sotkettu aikanaan hyvinkin tunnetun The Monkees -yhtyeen samannimiseen näyttelijään, joka esitti olevansa muusikko. Aikanaan kuuntelin tämän englantilaisen herran tuotantoa paljonkin, koska luin noihin aikoihin runsaasti sci-fi -romaaneja, ja mielestäni tällaiset androgyynit hemmot olivat lähimpänä avaruuden muukalaisia. Uskon myös, että ihminen voi syntyä naiseksi, vaikka olisikin ulkoiselta olemukseltaan ilmetty mies, ja syntyyhän sillointällöin ihmisiä joilla on molempain sukupuolten värkit haaruksissaan. Se, että oma sukupuolinen identiteettini on suunnannut mielenkiintoni naisiin, ei tee minusta universaalia ihmissukukunnan edustajaa, mutta en minä toisaalta halua umpihomojen kanssa kaveeratakkaan. Minä vain hyväksyn heidät sellaisina kuin he ovat, ja toivon vain, että heikäläiset jättäisivät ainakin lapset rauhaan. Lajimme tulevaisuus ei näytä kuitenkaan tällaisessa sukupuolisessa katsannossa hyvältä, sillä pian ihmisten kloonaaminen on kai arkipäivää, ja miesparit voivat vuokrata lainakohtuja, ja naisparit voivat ostaa lisääntymisnestettä vapaasta kaupassa, tai sitten nämä voivat rakennuttaa koneita ja robotteja, jotka hoitavat koko lisääntymissysteemin, ja kasvattavat ja ruokkivat lapsia siihen saakka kunnes ne voidaan tuoda homo – tai lesbokotiin. Näin ihminen vapautuu koko lisääntymisbiologiasta – mikä ei välttämättä ole lainkaan hyvä asia, koska siihen sisältyy paljon hauskanpitoa ja ihmissuhteita, joille populaarilaulukultturin lyriikat pitkälti rakentuvat, ja joista teemoista puhutaan myös romaaneissa. Ja onhan siinä sekin, että geenipooli alkaa rajoittua, ja jos sitten olosuhteet muuttuvat rajusti, niin koko komeus keikahtaa kerralla nurin. No niin. Viime vuosina en ole scifiä juurikaan jaksanut lukea, mutta on minulla yhä aika monia David Bowien julkaisemista levyistä CD -muodossa, ja kuuntelen tämän mainion, ja originellin herran musiikkia vieläkin tuolloin tällöin. Alkuperäiset vinyylit ovat menneet menojaan, ja en edes muista minne menivät. Ehkäpä ahneet veljet ja kanssasisaret veivät ne mennessään, kuten kaiken muunkin omistamani rahanarvoisen mammonan. Ihminen on näet rahalle ahne. Bowieta on sanottu poikkeavaksi, mutta mitä väliä sillä lopultakaan on? Olen havainnut, että ne niin sanotut normaalikansalaiset ne vasta omituisia ovatkin. Mökötetään esimerkiksi vuosikausia jostakin asiasta, jonka alkuperä on jo päässyt unohtumaan, tai sitten tapetaan naapurin kissa, joka tulee sattumoisin omaan puutarhaan salaisilla retkillään. Joku lähes yhdeksänkymppinen ukko taas saa varsinaisen kuningasidean ja huutaa: nyt riittää! (vrt. demarien nyt riittää -ohjelma) Ja sitten se menee ja ampuu ensin viisikymppiset, jälkeenjääneet lapsensa, ja sitten menee terveyskeskukseen, ja ampuu siellä viruvan vaimonsa sairaalavuoteeseen, ja sitten mennä jolkottelee kotiinsa, ja ampuu siellä itsensä. Paljon turhaa laukaustenvahtoa – kun syanidikapseli omaan suuhun otettuna olisi hoitanut homman paljon siistimmin. Tuolla taas joku nuori jalkajousimies ampuu ensin tuntemansa vanhukset kiikkustuoleihinsa, ja käy välillä kahvilla, ja sitten leikkii tuntikausia kuurupiiloa poliisin kanssa, ja karkaa vielä saarrostusrenkaasta, kunnes antautuu. Tuolla taas muuan opettajapariskunnan möllikkäpoika sotkee nuoren koulutytön maantienojaan, koska sataa, ja on kylmä, ja koska vituttaa. Voi sanoa, että omituisia ihmisiä on joka kylässä ja kaupungissa, vaikka miehet olisivat miehiä ja naiset naisia. Mitä sitten jos joku pukee kiiltävät avaruuskuteet niskaansa, ja on onnellinen? Mitä sitten jos ääni olisikin syntymäkimeä, ja liikehdintä naisellisen pehmeää? Musiikki ratkaisee, ja ainoastaan se. Minun ei tosin ole tarpeen pukeutua siroihin naisten simpsottimiin päästäkseni johon tiettyyn musiikkiin sisälle, eikä minun ole tarpeen antaa tatuoida itseäni ymmärtääkseni joitakin toisia uiluutuksen lajia. Olen myös välttynyt hakaneuloilta poskissani, ja kieltäni ei ole leikattu käärmemäisen kaksihaaraiseksi. Rajansa se on sentään eläytymisessäkin. Näillä eväillä, ja näillä rajoituksilla siis voin ymmärtää artistia nimeltä David Bowie.
The Rolling Stones on englantilainen yhtye, jonka tuotannossa toistuu yksi ja sama, yksinkertainen teema, mutta silti useimmissa biiseissä on lähes maaginen, tarttuva rytmi. Sellainen reipas alkuasukasmeininki. Itse en ole koskaan intoutunut Mick Jaggerin keekoiluista lavalla, tai sanoisinko: mielestäni perin hupaisasta tepastelusta. Ne soittavat kuitenkin hyvin yhteen, ja löytävät kolmesta soinnusta yhä uusia biisejä kerta toisensa perästä. Sanoisin, että ihailen heissä juuri tätä omistautumista perusasioihin – aivan kuten ihailen bluesmiesten korutonta sanomaa, ja taituruutta. En ole koskaan käynyt katsomassa ainuttakaan suurta artistia livenä, koska en nyt vaan käynyt konserteissa ja myöhemmin festivaaleilla. Ne ovat minulle tuntematon maailma. Minulle onkin riittänyt aina musiikki. Vaikka: kyllä minä tiedän miten tonnikalapurkista etusormella jämät syödään esimerkiksi musiikkifestivaaleilla. Ainut musikaalinen telttaretki jonka olen konsaan tehnyt suuntautui Pistohiekan lavalle ja leirintäalueelle, jossa soitti joku yhtye, jonka nimi ei ole jäänyt mieleen. Joku Horttanainen nyt kumminkin. Siellä yövyttiin ahtaassa vilttiteltassa, ja siellä tapasin erään nuoren naisenalun Siilinjärveltä, jonka tapasin kerran myöhemmin Lappeenrannan keskustassa olevassa Kirkkopuistossa. Sellaista onnettoman kömpeöä pussailua, ja toivotonta yritystä elää samantapaista elämää kuin jota kuvattiin vaikkapa Suosikissa. Toivottoman kaukana olivat kaikki kuuskytmetrii korkeat aallot, jotka velloivat kun tuulet suuttuivat, ja eipä laskettu minuutteja tunniksi kunnes kohtaan sinut jälleen. Tättä-dä, tättä-dä! Ympärilläni pyöri tavallisesti etupäässä nuoria naisia, joilla oli kaikilla samanlaiset perunanenät ja pienet siansilmät. Missä olivatkaan kaikki lehdissä kuvatut kaunottaret? Ei ainakaan meidän naapurissa. Kaduilla tungeksi ähkiviä, ja tuskaantuneen tuntuisia vanhempia eukkoja, jotka tuijottivat ilkein silmin jokaista vastaantulijaa. Mutta anna olla jos vastaan kävelikin joku heidän tuttunsa: koko naama levisi äitelään hymyyn, ja suu alkoi laulaa, että hölöpöti höpi loilaa. Me olimme kaikki vaan tällaisia meikämanneja, jotka hikoilimme ja haisimme nuoruuden ahdistuksissamme, emmekä tosiasiassa kyenneet elämään kuvitelmiemme nuorten elämää. Ei ollut tarjolla nuoria, hurmaavia naisia, jotka olisivat värisseet villinä meidät nähdessään, kun koko kaupunki olisi ollut nöyränä sylissä. Ei ollut ketään erityistä joka olisi kaivannut meitä pätkän vertaa, ja virunut vuosikausien odotuksessa odotellen meidän, sadunprinssin tuloa elämäänsä. Nuoruus meni siis ohi, ja kului tavallaan hukkaan, kun siitä ei uskallettu nauttia täysillä – ja jos uskallettiinkin, niin sitten kuoltiin joihinkin yliannostuksiin, tai muuten vain jollakin haisevalla kujalla puukonpistoihin. Rakkauskin antaa odottaa itseään koko elämämme ajan, kunne huomaamme äkkiä olevamme kulahtaneita vahoja ukkoja, jotka horisevat horinoitaan, ja päätyvät lopulta vanhainkotiin heittelemään hernepussia päiväsalissa. Elämä hämäsi meidän kaikki rusohuulillaan, kunnes paljastui vähitellen syöjättäreksi joka vei meidän vuotemme, ja ainoan elämämme toiveiden ja unelmien kaatopaikalle. Vaikka: juuri tämähän on sitä ainoaa oikeaa stoneselämää!
Nämä suorastaan on pakko esittää, koska ne niin minuakin naurattivat, ja liittyyhän niihin ihan oikea tarinakin. Charles Sanders Peirce on laulu eräästä amerikkalaisesta filosofista, joka keksi totuustaulukot (truth tables), ja paljon, paljon muutakin, kuten joukon mainioita kosmologisia näkemyksiä, ja ne voisi kiteyttää lauseeseen: tulevaisuutta voidaan ymmärtää vasta tulevaisuudessa, ja aina menneisyyttä on tulkittu väärin. C.S. Peirce oli amerikkalaisen yläluokan kasvatti ja professorin poika, jonka elämän luontaisetuihin kuuluivat matkat Eurooppaan, kun tavallinen kansa ei edes osannut uneksia siitä että pääsisi joskus ulkomaille, kun naapurikyläkin oli tavoittamattomaksi jäävä unelma. Kyyhkynen taas on Yradierin mainio laulu, josta olen aina jostakin syystä pitänyt, vaikken uskokaan kyyhkysten tuovan kenellekään viestiä silloin kun itse potkaisen tyhjää. Ketä se muka kiinnostaisi – että olen kuollut!
William Butler Yeats oli irlantilainen runoilija, joka oli, ja on vieläkin sangen suosittu omassa kotimaassaan. Minun kiinnostukseni tähän runoilijaan heräsi kun huomasin, että käsiini oli jäänyt eroon päättyneen aviokriisin jälkimainingeissa runoteos, jossa oli Aale Tynnin suomentamia, mainitun herran runoja. Aikani kirjaa selailtuani huomasin, että runot oli kuin tehty laulettaviksi. ”Sävelsinkin” niistä useita vuosien vieriessä – tai oikeastaan on turhaa puhua säveltämisestä, koska enhän minä osaa säveltää. Varmaankin osaisin, jos minut olisi lähetetty aikanaan pianonsoittotunneille, ja kotonamme olisi ollut piano, ja minua olisi kotona treenattu laulamaan - ja jos kokonani olisi harrastettu musiikkia edes siteeksi. Mutta kun ei harrastettu, ja runojakaan ei siellä luettu koskaan ei vaikka äitivainajani kirjoitti nuoruudessaan, ja myöhemminkin Nyyrikkiin sellaisia maaseudun nyyhkytarinoita. Kaikki tuntemani naapurin pojatkin olivat pelkkiä, mulkosilmäisiä raakalaisia, ja muistan vieläkin kun otin kerran maasta hiiren kämmenteni suojaan, ja askovainaja pyysi minua pudottamaan sen maahan, ja kun sitten pudotin sen, tallasi tämä naapurin poika hiiren heti kuoliaaksi. Hänen veljelleen ostettiin myöhemmin pienoiskivääri, ja sillä tämä herra ammuskeli maatilan puolikesyjä kissoja. Muistan vieläkin kuinka luodit läjähtelivät, kun osuivat kissan kylkeen. Ja olihan näitä. Ainoat runot, jotka naapurin pojilla oli mielessä olivat linjalla: pohjolasta isontalon renki, päälle kun pääsee niin painaa kuin henki! Mitenkä siinä olisi jalostunut, tai liittynyt kuolleiden runoilijoiden seuraan?