Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Timon etusivulle - Click here to return back to the front page of Timos' homesite

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Joitakuita pohdintoja sivulle Click here to return back to the Some ways Of Thinking page

Kuvia ja tarinoita Timosta - Some photos and stories about Timo

Nuori mies

Paras nuoruus oli juuri koittamassa kun The Beatles -yhtye tuli nuorten ihmisten tietoisuuteen; se oli kuin raikas länsituuli (saavu jälleeen), ja tämä supienglantilainen bändi näytti meille kotosuomalaisille muka-soittajille miten sitä oikeastaan soitetaan. Vaikka tiesimmehän me kitaransoitosta ainakin senverran, että otetaan kaulasta kiinni, ja reiän kohdalta rämpytetään. Olihan meilläkin toki jonkinlaisia bändiyritelmiä oppikoulussa, kuten vaikkapa lempisenpekan bändi, jolla oli repertoaarissaan peräti kaksi kappaletta, jotka olivat kuulemma omia, ja ihan hyviä – ja samalla ainoita. Ne harjoittelivat lempisen kellarissa. Minulla ei bändiä ollut, koska ihan lähituntumassa ei elänyt varteenotettavia muusikkoja. Naapurissa oli vaan sellaisia tavallisia mölliskönttejä, jotka tuskin osasivat edes laulaa nuotilleen. Jotenkin nämä omatekoiset, ja taatusti kotokutoiset bändit olivat huvittavia – missä tahansa aikaperspektiivissä. Kun näki omin silmin beatleskappaleiden nuotit, ymmärsi oitis, että tekijät olivat joko musiikin teoriaa lujasti lukeneita miehiä, tai sitten heidän takanaan toimi joku, joka osasi laittaa sovitukset kohdalleen. Löytyi monimutkaisia sointurakenteita, sekä vieraita sävelkulkuja - ja kaikkea sen sellaista. Meille muille riittivät ne kolme tavanomaista sointua, ja niin sanotun sointukierron opettelu. Sittemmin osoittautui että tämän mainitun englantilaisen yhtyeen biisien sovituksia ja nauhoituksia hoiteli taustalla rautainen ammattilainen, jolla oli klassisen musiikin koulutus. Sillä oli käytössään moniraitatekniikkaa ja takaisinpäin pyöriviä nauhoja, ja se harrasti taidokkaita päällekkäisäänityksiä, vaikka miksasikin lopputuleman monoksi. Meikäläisillä koululaisilla ei ollut varaa nauhureihin, eikä liioin levysoittimiin. Jäntinsepolla tosin oli ihan oikea nauhuri, sekä oikea kaitafilmikamera. Muistan kuinka se kuvautti itseään urhemaankössillä, ja tivasi koko ajan: näynkö minä sinä etsimessä? Nauhoitti se minunkin lauluani, mutta tuskinpa näistä on yhtäkään säilynyt nykypäiviin saakka. Tavanomainen menetelmä oppia ulkomaisia biisejä oli kuunnella niitä Radio Luxenburgista, ja koettaa sitten mallata niitä omiin, kotikutoisiin kudelmiin. No, minä en piitlesejä juurikaan ihaillut, sillä en ole koskaan ihaillut ketään. Ihmiset tarjosivat minulle yleensä niitä kehnoimpia puoliaan, joten oli helppoa päätellä, että kauneimmankin sokerikuorrutuksen takana piili pelkästään pahuutta ja ilkeyttä. Miksi nämä koreat ulkomaanpellet olisivat olleet yhtään parempia, sillä rahastahan ne olivat tuntemattomillekin ihmislle niin höveleitä kun olivat. Kerran näin sisarteni katsovan televisiosta, kun siellä esiintyi tämä piitles, ja kuinka bändin pojat puikkelehtivat milloin missäkin, ja kurkistelivat sieltä sun täältä. Se aiheutti sisarissa tunnemyrskyn, ja pianpa joku niistä jo puristeli olemattomia rintojaan ja huokaili, kuinka se Paul onkaan ihana. Siitä oli valovuosia siihen, että esimerkiksi minä olisin ollut ihana, tai naapurin hölmö Matti. Kaikkea tuota ajatellessa tulee mieleen, että mitä kaikkea silkkaa paskaa sitä pursuaakaan maan päällä tuhansien peräaukkojen tietämiltä! Mutta katsokaa silti meikämannen kuvaa: millainen beatlestukka minulla tuohon aikaan oli! Aika lyhyt tosin, sillä oppikoulussa ei tuolloin sallittu pitempää lettiä. Rehtori William Rentukka tapasi nimittäin viikottain kulkea viivotin kädessään pitkin pulpettirivejä, ja nostella poikien takatukkia, ja komentaa pitkätukat parturiin. Kaikki, paitsi liudunpoika menivät, mutta siitähän tuli hampaaton juoppo jo nuorella iällä. Ei Rentukalle voinut sanoa ei, sillä se oli jonkinsortin painija tai vesipalloilija ainakin – vähän niinkuin taannoinen pääministeri Paavo Lipponen. Housuni olivat luonnollisesti teryleeniä, ja varsin kestäviähän ne olivatkin. Sama housut jalassa monta vuotta. Myös Brylcreemiä piti tukkaan laittaa, kuten tässäkin kuvassa on nähtävissä otsatukan seutuvilla. Olen myöhemmin monta kertaa ajatellut, miksei minulla tuollaisella pärstäkertoimella ollut sen parempaa flaksia naismaailmassa kuin oli? No, tapailinhan minä toki tyttöjä, useitakin, ja suudeltiinkin - mutta ne, joista olisin ollut todella kiinnostunut, eivät meikäläisestä paljoa perustaneet. Niinpä riittarehmoset vain tupeerailivat tukkiaan, ja tapailivat vanhempia poikia, ja koettivat miten kuten näyttää kaiken kokeneilta, sillä tuohon aikaan haluttiin tulla nopeasti vanhaksi, koska silloin sai juoda viinaa, ja mekastaa miten tahtoi, ja olla kaiken kokenut. Viinakortti oli tavoitteena, ja tupakkamiehen vala miehuuden ensimmäisenä askeleena. Ja mitä minä nyt viinasta puhun - eihän siihen aikaan ryypätty ja rellestetty. Tai ainakaan nuremmat nulkit. Ryypiskelyn aika tuli vasta paljon myöhemmin, kuten silloin kun näin kerran urhemaanköässinkin niin kännissä, ettei se tuntenut ketään, ja olin itsekin ottanut metsään kätketystä jallupullosta siivut. En minä tosissani näitä aikoja kaipaa, sillä ei se ollut mukavaa aikaa, se nuoruus nimittäin. Sellaisia nuorenwertherinkärsimyksiä kaikki tyynni.

Folk-Timo

Pääsin minä esiintymäänkin pari kertaa, kuten tässä Tainionkosken yhteiskoulun konventissa, jonne oli saapunut Bad Boys -niminen amisbändi soittamaan sähkökitaroineen, ja koko keikan ajan ne laulaa sahasivat niitä kahta kappaletta, jotka olivat harjoitelleet, ja monta tuntia. Välillä sähköt katkesivat, ja kaikki huomasivat, ettei laulusolisti osannut oikeastaan lainkaan englantia, eikä se edes kuulostanut englannilta. Se ei huomannut että soitto ei enää kuulunut, vaan hoilasi kovalla äänellään sentapaisia sanoja, kuten möököli hängäli, hökötätä punkeli, ja niin edelleen ja edelleen. Ei se ollut ainakaan englantia. Kun ne pitivät taukoa, sain laulaa pari laulua niiden laitteita käyttäen, ja niinpä päätin esittää Tatuoitu nainen - nimisen biisin, jonka sanat olin oppinut radiosta. Esiinnyin tuossa tilaisuudessa myös kuuluisana pianistina, vaikken osannut soittaa oikeastaan mitään. Tärkeintä oli paganinimainen elehtiminen, ja esityksen koreografia noin yleensäkin. Eiväthän monetkaan tienneet ns. paremmasta musiikista mitään, ja tyttö, joka soiti aamuhartauksissa pianoa, ei hänkään epäillyt petosta. Suosionosoitukset sekä Tatuoidusta naisesta -että pianonsoitosta - olivat myrskyisät. Huomaa kuvassa myös teryleenihousut, orastava beatlestukka, ja virttynyt villapaita. Kuva on todella kärsinyt aikojen saatossa, mutta voisin hyvällä syyllä kysyä, kuinka moni tämän päivän digitaliotoksista tulee säilymään samalla tavalla kymmeniä vuosia, kuten tämä otos? Olisin voinut retusoida kuvasta naarmut sun muut pois, mutta ne kuuluvat näin vanhaan kuvaan niinkuin paita ja yläkerran lavitsa. Viikkokausien ajan kuulin kuinka koulumme oppilaat sanoivat minua Folk-Timoksi. Ei minusta kuitenkaan tullut folk-laulajaa, vaan tie vei muualle, ja hyvä niin. Eipä pääse kukaan sanomaan, että onpa mies nykyään rapistunut ja kulahtanut, koska kukaan ei minusta vielä mitään nuorempana tiennyt. Olen tavallaan ollut koko nettijulkisuuteni ajan tällainen kun nyt olen. Mutta mitäpä sillä on merkitystä. Mitään en vielä tuolloin säveltänyt, ja ainut esiintyminen tapahtui Rauhan Urheilijoiden jääkiekkoilijapoikien vuosijuhlassa, johon minut kotoa asti haettiin hoilaamaan. Sanoivat, että laula nyt, ja soita, äläkä vinguta sitä kitaraasi. Kai minä sitten jotakin laulaa lurautinkin. Mene ja tiedä.

Yl'oppilas

Runebergin runossa sanotaan, muistaakseni, että nuor' ol' yl'oppilas, ei huolta ollut laisin. Mutta kyllä sitä huoltakin riitti. Kävin nimittäin iltalukiota, ja oli se varsinaista hevosenhommaa. Mutta minä halusin tulla hyväksi sitojaksi, kuten se muinaisen televisiomainoksen perhonsitojapelle, joka myös halusi tahollaan tulla hyväksi sitojaksi. Ja kai sitten tulikin. Tämä ylioppilaksitulo oli kuitenkin vain pieni välivaihe myöhemmissä opinnoissa, jotka johtivat lopulta yhteiskuntatieteiden lisensiaatin tutkintoon. En tosin ole saanut päivääkään olla varsinaisessa lisensiaatintyössä, kuten lisensiaatin kuuluisi olla, vaan jouduin kaikenlaisiin hanttihommiin. Mutta mitäpä näistä. Tämä lienee ainut valokuva, joka minusta on ylioppilasjuhlan tietämissä kuvattu, ja nyt sitten sekin on yleistä omaisuutta. Minä jäin paitsi useimpia ylioppilaaksituloon liittyviä juhlallisuuksia, ja karonkkoja, ynnä vanhojentansseja sun muita. Typeryyksiä, sanoisin – en menetänyt mitään. Myös myöhempi pyhä ylioppilaselämä jäi minulle täydelliseksi mysteeriksi, koska olen aina ollut joko liian vanha, tai liian nuori, ja tavalla tai toisella muista poikkeava. Minusta ei tullut edes sosialistia, koska inhoan siinä määrin muita ihmisiä, että se estää todellisen, luovan sosialisuuden kehittymisen. Tokihan kävin muutamia kertoja kapakassa, mutta silti olin ikäänkuin ulkopuolinen, vaikka kuinka olin ravintolan sisäpuolella. Turhaa sekin kaikki. Jos olisin vaikkapa tohtori, saisin varmaankin ottaa ensin kaikenlaisissa perhejuhlissa, ja minua pidettäisiin viisaana miehenä. Mitä tahansa sanoisinkaan, olisi jokainen sana kallis kultajyvä, ja ne kaikki tallennetaisiin ikuisiin ajatuksiin, ja sanomisistani tehtäisiin tutkielmia tyyliin: mitä hän todella sanoi. Mutta koska olen vain halpa, arkipäiväisen nuhruinen lisenssi, pitävät meikäläistä juuri ja juuri täyspäisenä, jos sitäkään. Kuva on otettu Lauritsalassa, ja taka-alalla näkyy huoltoasema, jossa olin eräänä kesänä töissäkin bensanmyyjänä. Noin vuosi ennen tämän kuvan ottamista tein mm. laulun Hattivattinainen, joka on eräänlainen käännös laulusta Honky Tonk Woman, jonka taas on säveltänyt ja sanoittanut The Rolling Stones -yhtye. Myös Autioksi on tullut -laulu sai samoihin aikoihin alkunsa. Kuulin tässä taannoin, että entiset iltalukiolaiset olisivat järjestämässä luokkakokousta, mutta kyydin puutteessa jäänen siitä karkelosta pois, koska minusta on naurettavaa, että ne vihkivät siellä toisiaan riemuylioppilaiksi, kun Helsingissäkin tehdään niin. Enhän minä saanut mitään virallista kutsuakaan, vaikka kokoonkutsuja asuu Kuopiossa, kuten minäkin. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Tsekkasin tässä päivänä muutamana olisiko tilaisuuden kaiut ehtineet nettiin saakka, ja olisiko siellä kuvia tästä luokkahäppeningistä, mutta mitään ei löytynyt. Jas niihän siinä aina käy, että etukäteen mesotaan mahtavasti, ja kaikki päätyy kuivaan pieruun.