Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Sota-aikana Suomen radiolähetykset katkaisi usein Moskovan Tiltun tilannetiedotukset, jotka julistivat neukkujen totuutta, ja venäläiset ovat pitkälti seuranneet Tiltun opetuksia myöhemmässä propagandassaankin. Mutta asiaan. Suunilleen tämännäköisellä toosalla minä kuuntelin muun muassa Markus-Sedän lastentuntia, ja sitä, mitä minun nyt annettiin milloinkin kuunnella. Hönelöt sisareni uskottelivat, että oikeanpuoleisen säätönupin viereisestä ikkunasta saattoi nähdä televisiolähetyksen, jos oikein keskittyi. Enpä minä siinä ”ikkunassa” mitään nähnyt – vain vihreän valon, vaikka mielikuvitukseni on varmasti parempi kuin useimmilla muilla. Todennäköisesti kuvan radion etumaskissa on ollut kullanvärinen Celeston-lätkä, siis tuossa kohdassa jossa on kolme pistettä rinnakkain laitteen puuosassa, painikkeiden alapuolella, mutta todennäköisesti koriste on pudonnut jonnekin. Meidän oma radiomme on hävinnyt maailman turuille, mutta tuskinpa sentään toreille. Tästä kyseisestä radiomallista oli tarjolla myös luksusmalli, jossa oli useita kaiuttimia, ja joilla kuviteltiin luotavan tilavaikutelma, vaikka lähetykset olivatkin tuolloin monofonisia. Radio sai olohuoneessa keskeisen sijainnin, ja myöhemmin sen syrjäytti televisio, joka myöhemmin kasvoi seinänkokoiseksi, ja valloitti koko olohuoneen kuin syöpäkasvain.
Tässä ratiokuunnelmassa esitellään itse Jukka Virtanen – melkeinpä teeveeviihteen Särkelä Itte. Siis se sama joka örisi takavuosina, tutulla tyylillään, Levyraati -nimisessä ohjelmassa. Syy, miksi kirjoitin (ja myös esitin) tämän kuunnelman, johtuu siitä, että Virtanen on sangen epärehellinen. Suomen Televiso järjesti tässä joitakin aikoja sitten ”kilpailun”, jossa haluttiin valita suomalainen suurmies. Kun Mannerheim tuli sitten valituksi, olivat kaikki entiset vasemmistosissit suu väärällään honottamassa, että väärä, väärä mies valittiin – Jukka Virtanen siinä muiden mukana naama vinossa. Ei jälkeäkään siitä myhäilevästä koomikosta, jonka olimme oppineet teeveestä tuntemaan, tai aina joviaalista Levyraadin juontajasta. Suuri olikin sitten hämmästykseni, kun löysin kyseisen herran Mannerheimin Lastensuojeluliiton rekrytoimien iltasatujen lukijoiden joukosta.
Ylläolevassa kuvassa näet varsinaisen taatan lukevan iltasatuaan varsinaisessa, mannerheimilaisessa vihollisleirissä. Ihan on muuten taatan näköinen – ja parhaiten taitaisikin sujua oikean taatan tarinoiden kerronta esimerkiksi radiossa – eli ratiossa, kuten sana itäsuomalaisen oikean ääntämyksen mukaan pitäisi sanoa. Tarjoan tässä ohessa vielä kuvitteellisen samplen tuosta sangen kuvitteellisesta Joulusaarnasta.
Mannerheimin nimi siis kelpasi hyvinkin, kun siitä vain sai rahaa ja mainetta, ja kun siitä rassua ei suurmieskisojen yhteydessä saanut, niin voitiin olla palavasieluisia aatteen miehiä ja naisia, ja sellaisina kaikki voivat paljastaa se todellisen karvansa. Tämä asia liityy erääseen yleisempääkin aikamme ilmiöön – nimittäin siihen, että melkein kaikki tämäntapaiset julkkikset, jotka ovat meidän puolestamme viisaita (tai tyhmiä) on todellisuudessa moneen kertaan ostettu, ja he ovat vähintään yhtä monta kertaa myyneet nahkansa niille kuuluille orsille roikkumaan, ja kääntäneet takkinsa. Ei seiso enää Korhonenkaan jalat tanassa, ja laula silloisen miehensä säveltämiä taistelulauluja, eikä sukupuolisen linjansa uudelleen valinnut Saisiokaan posmota julistustaan suu vaahdossa. On ollut hupaisaa seurata kun eräässä aikakauslehdessä esitellään itsensä alastomiksi riisumia julkkiksia, jotka pohtivat siinä – muka - ikääntymisensä tuomia ongelmia. Jopa kunnianarvoisa aamuteeveen viisas keikisteli siinä yläkroppa paljaana. Kaikki julkisuus näyttää näille kelpaavan ... Melkein kaikki ovat kyseisessä lehdessä itsensä munasilleen tai kanasilleen riisuneet – mikä tarkoittaa myös sitä, että kaupparatsut ovat heidät ihan lopullisesti ostaneet, ja ihan vimosen päälle nöyryyttäneet.