Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
On the 23th October in 2023
Minä en tosiasiassa ihaile yhtään ketään, mutta voinhan aina teeskennellä senverran, että illuusio tällaisesta jotenkin syntyy. Olen nimittäin nähnyt ihmiset sellaisina kuin ne ovat, eli siis lukenut heistä koko stoorin. Kadulla kävellessäni tuntuu että vastaan kävelee täsmälleen samanlaisten naamojen kirjo kuin jo vuosikymmeniä sitten. Ehkä nämä nykyihmiset ovat enemmän muovisen oloisia kuin ennen, ja vaikka näyttävätkin aikuisilta, ovat silti lapsia paljon myöhemmälle iälle kuin ennen. Laulut, joita kuulee radiosta tai muualta, ovat samanlaisia kuin ovat aina olleet. Eipä juuri kuule biisejä jotka palauttaisivat esimerkiksi mieluisia sukupuolikokemuksia mieleeni, tai muita ammoin unohtuneita mukavia asioita. En ole koskaan kuulunut yhteenkään faniklubiin, ja minulla ei ole myöskään ollut Hector-puseroa. On kuitenkin yksi poikkeus, ja se liittyy toipilasaikaani Jänhiälässä, jolloin kuuntelin nuoremman sisareni kasetit, ja luin ison pinon Suosikkeja. Tiesinhän toki Suosikin, mutta sattuneesta syystä minulta nuoruus meni tavallaan ohi koska jouduin heti keskikoulun jälkeen töihin ankeisiin tehtaisiin. Työläisyhteisöissä oltiin etupäässä karkeita ja suorasukaisia, ja poljettiin nuoret ja heikommat armotta jalkoihin. Vanhemmat halusivat siirtää oman katkeruutensa nuoriin, jotta kenelläkään ei olisi ainakaan hauskaa. Ja sitä oli koko ajan kasan alimmaisena. Jopa kellokorttijonossa meikäläiset olivat jonon hännillä. En tavannut enää samantapaisia nuoria jotka jatkoivat lukiossa ja olivat massakultturille alttina, ja saivat edes hetken viettää huoletonta elämää. Arjen raskas paine odotti muutaman vuoden. No niin no, ja ehdottomasti joka tapauksessa, ylläolevassa kuvassa komeilee (oikein värillisenä komeileekin) muuan Francis Bacon, joka oli englantilainen filosofi, joka loi (muun muassa) opin idoloista, eli harhaluuloista. Bacon tarkasteli ilmiötä logiikan näkövinkkelistä, eli tutki, mitä ilmiöistä ja niiden suhteista voidaan päätellä, ja mitkä seikat harhauttavat päättelyä. Bacon huomasi, että totuuden löytymisen tiellä on monimutkaisia asioiden suhteita, jotka ovat valheellisia ja harhaanjohtavia. On ikäänkuin liikkuisimme demonien maailmassa, jotka kukin viittilöivät kohti omaa karsinaansa, mutta eivät anna mitään. Idoloiden tunnistamisen opiskelun pitäisi kuulua jo peruskouluun, sillä senverran kritiikittömään elämänilmiöiden hyväksyntään opetus näyttää siellä johtavan, että voitaisiin puhua eräänlaisesta lammaspedagogiikasta. Saadaan hyviä ja nöyriä alamaisia, jotka ovat alttiita kuluttamaan, ja menemään halukkaasti aina uusiin sotiin. Aikamme media on täynnä sisältöjä, jotka näyttävät olevan jotakin, mutta eivät kuitenkaan sitä ole – vaikka on kokonainen ammattikunta ammattikriitikoita, jotka ovat arvostelevinaan taide-elämän eri ilmiöitä. Aamutelevision posliininaamojen mukaan jokaisella on kesämökki, ja jokainen viettää koko ajan vapaa-aikaa. Väliin laitetaan jotakin pöperöä, ja välillä voimistellaan. Jos joku posliininaamoista tulee vanhaksi ja lihoo, niin hänelle annetaan potkut. Kaikkien tulee näyttää samalla tavoin nälkiintyneiltä, ja silti jokaisen tulee nauraa iloisesti kaikille aamutelevision jutuille. Siellä jokainen on kaikkien kanssa kaveri, ja taas voimistellaan ja venytellään vähän, ja laitetaan jotakin pöperöä. Televisiossa esitettäviä elokuvia arvostellaan sillä perusteella, että onko näyttelijöiden välillä kemiaa, tai onko se kriitikon mielestä pitkästyttävä. Mitä kritiikkiä se tämä tämmöinen on? Eletään kuplassa - mutta mitä tapahtuu todella? Tuolla teatterissa näyttää olevan meneillään teatteriesitys, mutta todellisten sisältöjen asemesta tarjolla on vain kaaosta, tai melua, ja vaikka kuinka kuvittelisimme että tuolla torilla todella tapahtuu mielekästä myyntitoimintaa, kyseessä onkin vain pelkkää satunnaisuutta ja häivettä, ja myyntikojujen ryöstelyä. Kyse on siitä, että meille tarjotaan huviksi ja iloksi pelkkää ikäänkuin (as if) tapahtumaa, jonka pitäisi olla jotakin, mutta joka ei ole itse asiassa mitään, mutta se täyttää kuitenkin kaiken vapaa-aikamme. Kaupparatsut ovat tienneet tämän aina, ja tietävät, että olemme kuluttajina vain pisteitä, joille ei ole tarpeen antaa mitään muita ominaisuuksia, koska pisteelläkin tulee toimeen. Olemme tottuneet kaikkeen tähän, ja siksi meidät voidaan huijata katselemaan esimerkiksi Madonnaa esitysareenalle rakennetulta jättiläisscreeniltä. Televisiossa taas urheilijat ponnistelevat niin terveen punaposkisina - mutta hepä ovatkin napanneet hormoneja ja muita piristeitä, kuten myös suuri osa tavallisista, täysin terveistä nuorista, voimailua harrastavista miehistäkin. Joissakin lajeissa, kuten maantiepyöräilyssä, ei voi yltää edes pistesijoille ilman dopingia. Silti me kuvittelemme seuraavamme televisiosta todellisia kilpailuja, ja kuvittelemme näkevämme rehtiä kamppailua milloin mistäkin pystistä. Ei siis ihme, että minä itse olen harvinaisen idoliton mies, sillä minähän nyt tiedän mitä termi idola tarkoittaa, ja jo siitäkin syystä minä koen näkeväni maailman niinkuin se on (an sich). Nykyisin termiä idoli käytetään kuvaamaan esikuvana pitettyä ihmistä, jota seurataan etäältä, vähän niinkuin tirkistelleen, ja jonka kaltaiseksi halutaan tulla. Tällainen, eri elämänalueilla tavattavien ihmisidolien perässä juokseminen, on tietenkin turhaa ja tuulen tavoittelua, sillä et sinä ihan oikeasti voi olla kuuluisuuksien kaveri. Et sinä voi väittää omaavasi heihin syvää sielunkumppanuutta vaikka olisit kuinka temunnut niiden kanssa samalla hiekkalaatikolla, sillä mitä muistelemista siinä muka olisi. Vaikka olisit kuinka ollut heidän kanssaan samassa koulussa, ja samalla luokalla, niin entäs sitten? Se oli silloin pentuna, kala-kala, aivan liian kauan sitten. Leikin minäkin kerran lapsuuskotonani pihamme hiekkaläjällä samanikäisen serkkuni kanssa, ja kun huomasin, että tämä osasi tehdä minua taitavammin hiekkakakkuja, suutuin, ja heitin kateuden kiukun täyttämänä hiekkaa sen silmille. Se rupesi itkemään sihisevällä äänellä, ja juoksi kaipaamaan äidilleni, ja niin taas remmi lauloi, kuten tuolloin oli tapana. Olisiko tämä kyseinen tapahtuma mikään hyvä lähtökohta lämmitellä suhteita, jos tästä serkusta olisi tullut kuuluisa? Eipä tuo tosin pitänyt mitään yhteyksiä myöhemmässä elämässään, vaikkei ollutkaan koskaan kuuluisa. Se on jo siirtynyt aikapäiviä sitten taivaalliseen tavisten kuoroon, ja uskoo varmaan sielläkin edelleen että votkapuolukka on ihan niinkuin linnunmaitoo, ja että Disney-yhtiön kuplaelokuvat ovat sitä parasta kulttuuriantia. Kenties olet koulussa kiusannut nimenomaan jotakuta myöhemmin kuuluisaksi idoliksi tullutta henkilöä, ja ei tarvitse ollenkaan epäillä etteikö tämä muistaisi sitä - joten on ihan turha mennä sinne sen kotiin hurskastelemaan, että kavereita on oltu, ja niin päin pois. Esittelen seuraavassa kuitenkin joitakin hemmoja, joiden uraa on tultua seurattua, mutta kyllä minä hyvin tiedän, että kaikki niistä ovat olleet raadollisia ja rahalle ahneita ihmispoloisia. Onhan näitä toki muitakin kun nämä tässä mainitut, mutta näistä saattaa kirvota enemmän mieleen kuin muista. Todettakoon tässä vielä se, etten tunne näistä yhtäkään henkilökohtaisesti, enkä ole näiden kanssa vaihtanut sanaakaan.
Vähitellen julkimoita esitellyt media paisui elämää suuremmaksi, ja sai tehtyä kärpäsestä härkäsen. Jo 1970-luvulla Suosikissa oli raflaavia otsikkoja, kuten ”Garyn ura vaarassa”, jossa puhuttiin laulala Gary Glitteristä, joka sairasti kurkkutulehdusta. Myöhemminhän tämä kyseinen herra tuomittiin pedofiliasta, mutta kukaan ei sanonut: Hei, eikös tämä ole se sama hemmo joka oli nuorison idoli ja rocktähti? Suomessakin oli muutama tämmöinen. Näistä ei haluta puhua, vaan halutaan seurata vain yhtä suosion raidetta, ja jos joku ajautuukin sivuraitelle, ei hänestä enää puhuta. Kukaan ei halua ymmärtää - asioita ei haluta nivoa yhteen, vaan pidetään parempana että ihmisten kuva elämästä on mahdollisimman pirstaleinen, ja niinpä heille voidaan huomenna myydä tämän päivän tavaraa uutena, eikä kukaan enää sano, että tuotehan haisee! Kuin tätä kaikkea ennakoiden laadin 1980-luvulla leikekirjan, jossa vanhensin Garyn irstaan vanhan ukon näköiseksi, ja liimasin hänen silmänsä isoon säästöpossuun, jolle annoin nimen Joppe, joka taas oli muuan vanha irstailija Imatralta. Ylläolevassa Hogarthin maalaamassa kuvassa etualalla puolialastomana pyöriskelevä miekkonen oli niin ikään elämänsä kukkeimmassa ja varhaisemmissa vaiheissa elostelija, kunnes sai kuppatautitartunnan, ja taantui nykyiselle tasolleen. Tyypillinen irstailijan kohtalo siis, jonka soisin myös mainitulle Jopelle, jottas sen läinää muistaisi! Kuvassa irstailijaa hoivaa joku entinen morsmaikku Bethlem Royal Hospitalissa eli Bedlamissa. Mutta asiaan! On olemassa musiikkia, joka (yksinkertaisuudestaan huolimatta) on aina vedonnut minuun, ja se on kansanmusiikkia. Osa nykyisin kaikkialla raikavasta musiikista muuttuu vuorollaan kansanmusiikiksi, eli sellaiseksi musaksi joka muistetaan, ja jota osataan lällättää mukana. Kansanmusiikki on tarkoitettu erilaisille iltanuotioille. Esimerkiksi suurin osa Juice Leskisen biiseistä sopii nimenomaan tällaisiin konteksteihin, kun taas osa studioissa luoduista musiikkiesityksistä ei kohoa koskaan kansanmusiikin sfääreihin, koska melodioita ei muisteta, tai musiikkia on mahdotonta esittää esimerkiksi kitaran säestyksellä. Nykyisin kotistudioissa voidaan luoda todella hienoja saundeja, mutta ei niitä voi esittää enää kitaralla. Monelle itse sana kansanmusiikki merkitsee, ralleja, jotka lähes kaikki tuntevat ja lallattavat (vaikka eivät ole tuntevinaan kun pitää olla hienompaa kuin onkaan). Oppikoulua käydä juntutessani kuulin erityisen runsaasti erilaisia ruokottomia ralleja, ja runoja, jotka jättivät lähtemättömän jälkensä minuun. Toisaalta sitä oli herkässä iässä, kun oli niitä ensi-ihastuksia, joiden tupeerattua hiuspehkoa tuijotti lähes hypnotisoituna, ja jossa yhteydessä ronskit kuvaukset pohjalaisesta Isontalon rengistä, joka kyseli emännältä naimisen taksaa, eivät mallanneet ollenkaan rakastuneen nuoren miehen mielialoihin. Vastakkain taistelivat imelät nuortenlehdet ja rakkauskertomukset, sekä raaka rallien maailma, jossa intiimillä kanssakäymisellä vastakkaisen sukupuolen kanssa ei ollut muuta päämäärää kuin päästä jyystämään johonkin pöheikköön, ja nauraa päälle paskaiset naurut. Hä-hää-hää-hää! Kun nyt kuuntelen nuorison puheita koulujen pihoilla, täytyy vaan todeta, että kovin köyhää niidenkin ilmaisu on; yhtä vitun hokemista ja naurunrätkätystä. Tarinankertojia niiden joukossa ei ilmeisestikään enää ole. Ennenvanhaan vittua hoettiin, jos joku homma meni pieleen, tai jonkun asian suoritus ei onnannut – eli ei mennyt putkeen. Tätä sanaa hokivat yhtenään vain koulun vähämieliset, tai vankasti duunaritaustaiset oppilaat, jotka haisivat sille itselleen. Ymmärtäähän sen, kun ainut huussi oli puusee (myös koulussa), jossa ei ollut tarjolla edes paperia, jos sattui isompi hätä yllättämään. Oli vain haiseva kouru. Siihen aikaan ei käyty koulussa paskalla, ja vaikka kotonakaan ei ollut kuin ulkohuussi, niin se tuntui silti paljon hygieenisemmältä, ja sinne ei tunkenut alati mölisevää poikajoukkoa. Jos koulussa oli urheilua, jossa hikistyi oikein kunnolla, niin mitään pesumahdollisuutta ei tietenkään ollut tarjolla, ja se vain lisäsi sitä hajun määrää. No niin no – taas pääsi karkaamaan juttu lapasesta! Nykyään kai voi jo sanoa, että esimerkisi Juice Leskisen koko tuotanto on kadonnutta kansamusiikkia, ja Juicen lauluja lauletaan tulevaisuudessakin tuhansilla iltanuotioilla, ja tuhanten rantain partahilla. Tietenkään kaikki yksinkertainen musiikki ei voi tulla suosituksi. Esimerkkinä vaikkapa Kari Peitsamon laaja tuotanto, jossa ongelmana on se, etteivät Karin laulut oikein jää muistiin, ja niitä ei aina edes ymmärrä. Toisaalta koko Jaakko Tepon koko tuotanto tuntuu valuvan vääjäämättä kansanmusiikiksi, sillä hän on Juicen tapaan humoristi, ja haluaisi maailman olevan parempi paikka elää. Mikä ihme siinä on, että joku onnistuu, ja joku toinen taas ei? Sen jos tietäisi!
Micke Muster oli aikansa pianovelho, ja en ole koskaan nähnyt missään tällaista menoa lavalla. Jos minulla olisi joskus ollut bändi, olisi se ollut juuri tällainen. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon Micken esityksestä Jambalaya klikkaa tätä likkkiä. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon Micken esityksestä Me And Bobby McGee klikkaa tätä likkkiä.
Nämä pojat tekivät reipasta homohuumoria – kun se oli vielä ”sallittua”. Nykyään homot varmaankin kieltäsivät tälliasen huumorin, ja eihän se ole mikään ihme, koska homot ovat rynnistäneet melkein jokaiseen sisustus – ja jumppaohjelmaan. Rakennellaan kesämökkejä, ja elämöidään melkein jokaisessa ohjelmassa – tai sitten vaaditaan sateenkaariväelle ”oikeuksia” marssein ja reklamaatioin. Ikimuistettavia olivat myös Peteliuksen ja kumppaneiden homosketsit televisiossa. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon Peteliuksen homoesityksestä Tra lala klikkaa tätä likkkiä. Mutta Lapinlahden linnut olivat niissäkin aivan omaa luokkaansa. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon poikien esityksestä Homous tarttuu klikkaa tätä likkkiä. Toinen irvailun aihe heillä oli luostarit ja munkit. Nykyisessä televisiossa tätäkään ei katsotaisi enää hyvällä, koska ketään ei saa loukata. Samaan aikaan televisio ja netti pursuaa mieletöntä väkivaltaa ja pornoa, ja vähä-älyisiä aamutelevision ikinuoria kuminaamoja, joiden suut ovat pakotetussa hymyn irveessä. Hammasrivit hohtavat niin valkoisina ja suoritettuina että! Näiden esitysten pelkkä katselu vahingoittaa meistä jokaista! Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon poikien esityksestä Munkit klikkaa tätä likkkiä.
Kaikkein ensimmäisin kosketukseni popmusiikkiin tapahtui Rauhan uimarannalla, jossa kuulin jonkun transistoriradiosta Eeron ja Jussin biisin Kaunis nainen. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon poikien esityksestä Kaunis nainen klikkaa tätä likkkiä. Videossa esiintyy myös nuori Marion Rung kauniina naisena, ja videossa on lapsenomaista liikuttavuutta. Mutta samalla se oli jotakin uutta ja raikasta. Jos haluat vielä katsoa konvertoimani MP4 -videon poikien esityksestä Balladi kanuunasta klikkaa tätä likkkiä. Tämä kyseinen biisi kuului umpihölmöön elokuvaan nimeltään Topralli. Ei noihin aikoihin ollut oikeista musavideoista tietoa - ja kun vielä oli todennäköistä, että se esitettäisiin television ainukaisella kanavalla vain kerran, niin ei homma oikein kannattanut. Nykyään kaikkea toistetaan väsyksiin asti, ja samaa ohjelmaakin kerrataan muutaman kerran päivässä. Mutta ennen kaikki oli ainutkertaista, ja ei ollut mitään mihin verrata nähtyä tai koettua. Siksi kaikki menikin hyvän aikaa vanhaan malliin. Ei tarvitse kuin ajatella sodanjälkeistä musiikkia, jossa todettiin pollen olevan poissa, ja käyvän muilla laitumilla, tai kuunneltiin vanhan myllyn rattaiden rupatusta, tai notkuttiin vaitonaisina hiljentyneellä kylätiellä, tai muisteltiin ryssille menetettyä Monrepoota, joka oli kuulemma niin kaunis että oksat pois kaikista Laatokan rantakoivuista. Kaihottiin Karjalaan, joka ei kuitenkaan ollut lainkaan niin kaunis kuin mitä sen muisteltiin olleen – ihan samanlaista pusikkoa kuin esimerkiksi Savossa. Oli myös näennäisiä ilon hetkiä, kun radiossa laulettiin tekopirteällä äänellä kauniista pyykkäristä paitojen, ja klap, ja klap, niin kyllä mä kuntoon saan. Piti kuunnella alvariinsa höyhenkevyttä tarinaa Lazzarellasta, joka pihisteli silloin kun olisi pitänyt avata röörit levälleen, ja niin pojat jäivät pois kotiportin luota. Kun televisio sitten tuli, Brita Koivunen lauloi Klubi 7 -tupakan ihanuudesta. Isävainaja poltti tätä savukemerkkiä, ja minusta se haisi pahalle, ja myöhemmin sitä kokeiltuani se myös maistui ihan kauhealle. Jos haluat vielä katsoa konvertoimani MP4 -videon Britan esityksestä Klubi 7 klikkaa tätä likkkiä. Monet muutkin muusikot tehtiin mainospelleiksi, kuten Siff Colaa mainostavat Bosse ja Robert. Minusta heidän mainosrenkutuksensa on vieläkin hauska. Jos haluat vielä katsoa konvertoimani MP4 -videon poikien esityksestä Siff Cola klikkaa tätä likkkiä. Omassa lapsuudessani tähän oli vielä aikaa, ja rannalla raikui vielä Banjo Boy, ja isotissinen, kaunis uimaopettaja pelasi perspalloa kanssamme Rauhan uimarannalla. Sen tissit keinuivat kutsuvina kuin Datsunin karvanopat, mutta oma ikä teki tuolloin liian tiukkaa. Oli kuitenkin tiettyä ristiriitaa näiden uusien laulujen, ja niiden vaiteliaiden, sodankäyneiden miesten välillä, jotka näkivät lähes joka yö painajaisiaan. Näki, että viihteellä vain kuorrutettiin sinällään kovin ankeaa todellisutta sodan hävinneessä maassa, ja koetettiin tehdä jokaaamuinen meno sorvin ääreen helpommaksi kestää. Myöhemmin Eeron ja Jussin Boys -yhtye toimi Suomen epävirallisena pomusiikin korkeakouluna, jossa lienevät soittaneet melkein kaikki myöhemmin itsenäistä uraa luoneet suomalaiset muusikot. Pojat itse olivat nuoria, ja hyvä-äänisiä laulajia, ja vaikuttivat myöhemmin melkein kaikkeen mahdolliseen kevyen musiikin alalla, ja Jussi puolusti vanhemmalla iällään suomalaisten muusikkojen tekijänoikeuksia, jotta näitä ei kupattaisi. Sulje silmäsi vain, suukon saat rakkainpain, mä huomenna kaipaan sua taas. Olen joskus ajatellut , millaiseksi suomalainen popmusiikki olisi kehittynyt ilman Eeroa ja Jussia, mutta en ole oikein päässyt mihinkään ratkaisuun. Ehkä kehitys olisi edennyt Lasse Liemolan viitoittamaa tietä, ja tänne olisi kehittynyt toisistaan erillään pysyttelevä vanhempi musiikki, ja nuorisomusiikki, ja koko kansan suosio olisi jäänyt tavoittamatta. Itse en juurikaan perustanut tuolloin Liemolan lauluista, vaikka naapurin tytöillä oli levysoitin, jossa he soittaa rumputtivat Vesa Enteen ja Lasse Liemolan pikkulevyjä. Näin jälkikäteen ajatellen Liemola oli ihan mukiinmenevä muusikko, ja tuore artisti, mutta ääniala oli kovin ohut ja ei hänestä olisi ollut koko kansan suosikiksi, kuten Eerosta ja Jussista. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon Lasse Liemolan esityksestä Anna pois klikkaa tätä likkkiä. Erityismaininnalla mainitsisin tässä nytten poikien biisin Kanteen Suosikin, ja Mie ja BobbyMC Gee, sekä Jussin Tähti hittilistojen, ja Mannaa sataa, jotka lienee äänitetty Nashvillessa. Oman erityis-erityismainintansa ansaitsee Jussin Kunnon Suomalainen, jonka kuulin aikanaan Otaniemen oppilasasuntolan pienestä seinäradiosta, ja äänitin vasta ostamallani pienellä kasettinauhurilla talteen. Koska tuolloin elettiin jo suloisessa kommunismin tulon odotuksessa, muistuu mieleeni Jussin pontevasti esittämä Perustuslaillisten riemumarssi, sekä tietenkin Kuularuiskulaulu, jotta oltaisiin mahdollisimman tasapuolisia.
Mick ja Keith olivat The Rolling Stones -yhtyeen luova sana – ja sävelseppopari, joiden hyppysistä on irronnut hittibiisi poikineen. Täytyy vielä tässä ottaa huomioon sekin, että noihin aikoihin todellisuudessa vain harvat suomalaiset nuoret ymmärsivät, mistä ne oikein lauloivat. Tunnetuin esitys pojilta lienee It's All Over Now. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon tästä biisistä klikkaa tätä likkkiä. Meillä möllikkäpoikakoululaisilla oli se ongelma, että hallittiin hät'hätää kouluenglannin alkeet, ja elettiin vahvasti monokulttuurillisessa ilmapiirissä, jossa osattiin auttavasti suomenkieltä. Tiedettiin hät'hätää mitä The Last Time tarkoittaa, mutta ei sitä, mikä oli ”viimeistä kertaa”, ja mikä sitä olikaan ”ohi nyt”. Ei vielä oikein seurusteltu kenekään kanssa, joten sekään puolesta ei tiedetty mistä ne laulavat. Jotakin hajua meillä kuitenkin oli, kuten biisistä Satisfaction, jonka sanan merkityksen jotkut pidemmälle kielenopinnoissa ehtineet ymmärsivät. Vaikka sitä oltiin koko jengi ”vailla tyydytystä”. Näin kuitenkin saatiin ensimmäisiä valistuksensirpaleita – että tavanomaisen jylkyttämisen sijasta piti pyrkiä tyydyttymiseen. Silti se, mitä sanalla ihan oikeasti tarkoitettiin, ei tullut täysin selväksi, sillä vain harvat harrastivat tuolloin aktiivista seksiä, ja sitäkin harvemmat olivat päässeet minkäänlaiseen täyttymyksen tunteeseen. Jos seksihommia jollakulla mahdollisesti olikin, oli se pelkkää ähellystä pimeässä komerossa. Eräs juopottelun rämeeseen uponnut serkkuni valisti minua myöhemmin, että nyrkkikyllikkiä käyttämällä saa aivan samanlaisen nautinnon kuin naisten kanssa, mutta en minä sitä sentään sitä tässä asiassa uskonut. Ei näet ollut mikään varsinainen naistenmies, vaan pikemminkin semmoinen ujo piileskelijä. Ehkäpä hänen oma ratkaisunsa oli hyvä tässä hänen tapauksessaan, kuten aina hyvä ratkaisu on Kaleva-puku. Jos nimittäin asia olisi yleisesti todella ollut näin, ei naisissa olisi käynyt enää kukaan, ja tanssilavatkin olisivat kuihtuneet pois jo enennenkuin niiden piti kuihtua. En puutu tässä sen tarkemmin rollaribändin historiaan, vaan keskityn heidän konserttiinsa Lontoon Hyde Parkissa, josta ylläoleva videosta ripattu yksittäiskuvakuva on peräisin. Rollareiden konsertti siis videoitiin, ja kuvaaja heilui bändin joukossa lavalla, kuvaten käsivaralta. Lavan edessä näkyi seisoskelevan ainakin yksi Helvetin Enkeli, ja nämähän sitten myöhemmin tappoivat eräässä konsertissa järkkärin ominaisuudessa yhden konsertin katselijoista. Yleisön joukossa seisoskelevat tytöt hetkuttelivat itseään hillitysti, heräväävän seksuaalisuutensa ajamina, mutta kilttejä tyttöjähän ne vielä tuohon aikaan olivat. Hameet päällä, puhtaat naamat, ja kaikki, vaikka Honky Tonk Woman kantoi hartioillaan yläkertaan päin, ja mitäs sitten tapahtuikaan! Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon tästä biisistä klikkaa tätä likkkiä. Tyttöjen meikkikin oli vielä kovin päälleliimattua, ja kukaan ei vielä näyttänyt todella pahalta. Pahuuteen silti pyrittiin, sillä sanovathat stonesitkin olevansa kovia kuin kivi. Panin merkille sen, että vaikka yhtyeen soitannossa oli teknisiä puutteita, niin bändi toimi koko ajan kuin se olisi ollut yksi eliö. Tämän huomaa kun videota katselee hidastettuna, tai kuva kuvalta. Vaikka Mick tuntuikin olevan etualalla, niin hän oli silti vain yksi bändin pojista. Vaikka bändin varhainen soundi ja siitä tehdyt tallenteet kuulostavatkin huippulaitteilla soitettuina pahvisilta ja ohuilta, ne sopivat nimenomaisen hyvin juuri tuohon aikaan. Vain harvalla oli kotonaan hifilaitteita, ja suurin osa musiikkiannista kuunneltiin putkiradioista, tai särisevistä matkaradioista. Soundi sopi niihin kuin nakutettuna.
Nuori Vesa Matti Loiri oli vielä sangen hauska mies – varsinkin silloin, kun esitti Kosolaa ja sitä ei jumalautaa näillä lakeuksilla. Myöhemmin hän siirtyi Pertti Pasasen hupiohjelmaan, ja Pasanen osasi laittaa Veskun suuhun sopivan naurettavia sanoja. Osa hauskuudesta synnytettiin luomalla tilanne, jossa henkilöt sanoivat sanoja, joita ei koskaan olisi sanottu oikeassa elämässä, kuten kohtauksessa teloistuskomppanian eteen joutuneesta miehestä, joka ihan viime metreilläkin pyrki komedialliseen esitykseen. Viimeisenä toiveenaan tuomittu Loiri pyysi näet saada esittää teloituskomppanian johtajalle muutamia kysymyksiä, ja pyysi tätä sanomaan esimerkiksi sanan aska, jota ihan luontevasti seuraa sana paska. Ihan niinkuin sanasta erse seuraa sana perse. Hei kuule, sanos erse! Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon tästä Veskun esityksestä Sano KASKA klikkaa tätä likkkiä. Tein minä itsekin koulupoikana samantapaisen viritelmän, jossa esittämäni kysymys kuului: sano piirronki piirtää – jonka vastaaja toisti, ja johon jatkoin: isäs muniaan joka ilta siirtää! Olipas typerää, ja kömpelöä koulupoikapieruhuumoria! Sitten meillä on tämä Pasasen itse esittämä sotamies Pokka, joka veistelee puukolla haloista lastuja, koska on aikeissa koota niistä lastukokoelman, ja onhan tuossa videossa toki paljon muutakin, kuten Jussi Jurkan äänellä puhuva luutnantti – ja kaikkihan me tiedämme, että Jurkka näytteli tuntemattomassa luutnantti Lammiota. Huumori synnytettiin luomalla viitteitä asioihin, jotka muualla merkitsivät ihan muuta. Oli Juhani Ahon lastukokoelma, ja Jussi Jurkan esittämä psykopaattinen luutnatti, jotka loivat vitsiin tarvittavan kontrastin. Kaikki perustui siihen, että ihmiset jakoivat saman yleistiedon, ja samantapaisen maailman, jolloin voitiin käyttää viittauksia, jotka kaikki ymmärsivät samalla tavalla. Nykyään on suorastaan mahdotonta vedota ihmisten yhdessä jakamaan maailmankuvaan, ja siksi mennään liioittelun puolelle. Pulttiboisien mannet liikuttavat edetessään tehostetusti jalkojaan sivuttaissuunnassa, ja puhuvat omituisen takaaholvatulla äänellä etsiessään malmii. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon tästä PulttiBoysien esityksestä Mie etsi Malmii klikkaa tätä likkkiä. Voit harkita myös etsiä netistä videon jossa ollaan takaa-ajettuja, tai juostaan neljänsadan sileetä. Sitten meillä ovat nämä apuva! ja ehhehe-ehhehe! -jutskat. No niin. Ylläoleva kuva on ripattu videosta, jossa Loiri esittää tuon ajan suosikkikappaletta Putti Putti. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon tästä Veskun esityksestä Putti Putti klikkaa tätä likkkiä. Huomaa kuinka lavasteissa on tavoiteltu oikeistolaisten seurojentalojen henkeä, ja sitä henkii myös näyttämön reunaan sijoitettu suomen lippu, ja kansallispukuinen tanssityttö, joka yrittää pyörittää hulavannetta, mutta ei oikein osaa, ja tuontuostakin vanne löpsähtää lattialle. Esitys on oikeastaan ihan tahattomastikin hauska, vaikka en muista aikanaan edes nähneeni sitä. Siinä on kuitenkin menneiden aikojen ruljanssiriihien tunnelmaa, ja häivähdys ajasta, jolloin hauska tehtiin yksinkertaisin, mutta tehokkain konstein. No Niin. Sittemmin Loiri lauloi levylle Eino Leinon runoja, joita ihan oikeasti kuuntelin, että kuinka Lapissa kaikki kukkii nopeasti, ja kuinka ruislinnun laulu soi korvissani. Myöhemmin Loirin esitykset ovat kuitenkin väljähtyneet, mutta se johtuu varmaankin siitä, että vanheimmiten sitä alkaa nähdä kaiken läpi, ja alkaa etsiä jotakin todella aitoa. Moni on kuitenkin sitä mieltä että vasta nyt Loiri on valmis taiteilijana, mutta kyllä vaikutelma johtuu paljolti siitä, että viinanrikkoma ääni on aina autenttisempi kuin raivoraittiin elämän läpitaistellut tenori. Tuskaisa ilme artistin naamalla ei ole enää yksiselitteistä, jos tämä on näyttelijä - ja tämä vanhempi Loiri ei ole enää aito. Valitettavasti, kuten jo pyylevä, entinen presidentti sanoi. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Uuno Turhapuron patentihaku (antenninhaku) klikkaa tätä likkkiä.
Kankkulan kaivolla -elokuva ja radio-ohjelmat edustavat mainiosti juuri sodanjälkeistä aikaa, ja nimenomaan aikaa ennen televisiota. Noihin aikoihin hauskuuteen kuului kaikki viinanjuontiin liittyvä melskaus, ja salamyhkäisyys. Asiaan kuuluivat kaikenmaailman Neulasen Mantat, ja Yleismies Jantuset, jonka kaltaisia hahmoja saattoi vielä noihin aikoihin jopa tavata. Saattoi ihan oikeasti nähdä työmiehen, joka poltti Työmiestä, ja syljeskeli puhuessaan tupakanpuruja suupielestään. Kuvitteellisessa Kankkulassa tiedettiin, ja epäiltiin, että vanhaisäntä keittäisi pontikkaa, mutta siitä ei sopinut puhua – ei ainakaan radioreportterin. No, kaikkihan sen tiesivät, että pontikkaahan se isäntä keitteli, eikä mitään vettä. Kuitenkin: oikeassa elämässä sattui niin että jos poliisi löysi korvesta pontikkatehtaan, joutui keittäjä apulaisineen linnaan, mutta Tippavaaran vanhaisäntä säästyi tältä kohtalolta, muka, koska keitti, muka, pelkkää vettä. Nykyään Kankkulan kaivon vitsit eivät enää naurata, sillä huonoja ne olivat jo alunperinkin. Käsitän, että isäntää jahtaava nimismies oli vain valtion rakkikoira, siis saman valtion, joka valmisti viinaa monopolina, ja raivasi pois kilpailijoitaan kaatamalla korpitehtaiden mäskit maahan. Sitävastoin näyttelijä Oke Tuurin laulamat rallit ovat jääneet elämään, kuten Iloinen kupariseppä, Pitkä matka Tippavaaraan, ja Pigalle. Kun Kankkulan kaivolla -elokuvaa katselee, tietenkin naurattaa vieläkin esimerkiksi ihan ilmiönä jokin puskabussi, tai kun kaivolla järjestetään sou, josta peritään pääsymaksu. Puskaromantiikan aika on kuitenkin ohi, koska sen synnyttänyt maaseutu on tyhjentynyt, ja kokonainen elämänmuoto on kadonnut sonniyhdistyksineen ja nuottaporukoineen. Nykyään tällainen tippavaaranisäntä toimitettaisiin hoitoon, tai sitten se jätettäisin vain kylmästi saarnaamaan johonkin kadunkulmaukseen - avohuollon nimissä. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Iloinen kupariseppä klikkaa tätä likkkiä.
Olen aina pitänyt Mikko Alatalon varhaistuotannosta, ja hänen Pohjanmaahan liittyvistä lauluistaan, sekä niistä hengitä sisko, hengitä syvään – biiseistä. Minun mielestäni miestä on turhaan naureksittu ja aliarvostettu. Muistan kuinka ne kerran soittivat sen pöytälaatikkonauhoja kokonaisen yön, ja kuinka kuuntelin esityksiä torkahdellen välissä, ja päissäni kuin apina. Esityksestä jäi mieleeni eräänlainen, painajaismainen muistikuva melkeinpä kapinasta. Meneillään oli näet radiolakko, ja paikallisradiot paahtoivat ohjelmaa yötäpäivää, ja toimittajat soittivat materiaalia omista arkistoistaan. Varsin hauska on myö biisi Mä lähden maalle. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä tästä biisistä Mä lähden maalle klikkaa tätä likkkiä. Mikko Alatalo ei ole koskaan loukannut teksteissään ketään, eikä eksynyt pilluhuumorilinjalle. Sitten meillä on tämä tapaus Juice, jonka musiikki ei alkuun kolahtanut minuun juuri mitenkään. Asia korjaantui kun jouduin eräässä elämänvaiheessani käymään Hankasalmella töissä linkkarilla ja junalla Jyväskylästä käsin, ja kuuntelin matkoilla Juicen biisejä kannettavalla kasettimankalla. Tuolloin huomasin, että miehellä oli kahdenlaisia biisejä – niitä hyviä ja niitä huonoja, mutta hyviä kuitenkin enemmän. Aikanaan nämä varhaiskauden napoleoninmopot ja jyrkijyrkit olivat tuntuneet ärsyttäviltä, mutta nykyään nekin menevät siinä ohessa. Mikäpäs siinä: ei Jyrkin sovi tyrkkiä, ja rokkiin voi aivan hyvin viedä Sirpaa ja Jattaa. Näistä on tullut osa suomalaista kansallismaisemaa, joka tosin repaloituu nykyisin yhä kiihtyvällä vauhdilla. Ylläolevassa kuvassa näkyy otos videosta, joka tehtiin kun ystävykset tekivät viimeisen yhteisen levynsä. Juicella alkoi jo tuo peräseinä häämöttää. Asioita tuntematta, sanoisin, että jos mies olisi hoitanut moniaita tautejaan kunnolla, olisi hän ehkä vieläkin hengissä. Niin, vaikka elämästä ei selviäkään hengissä! Mutta meillä kaikilla on aikamme.
Kari Peitsamo liittyy aikaan Jyväskylässä, jolloin ostin ainakin yhden miehen levyn, ja aika monia sain lonittua netistä. Olivathan biisit aika omituisia, tai ainakin sellaisia, ettei niitä kuuntele useinkaan uudelleen. Yritin ymmärtää niitä sitä taustaa vasten, että eräiden kemikaalien vaikuttaessa voisi aivan hyvin nähdä kuinka vedestä nousee kasvi. Sitten se löysi John Fogertyn, ja alkoi soittaa sen musiikkia yhtyeensä kanssa, jotka jotkut ovat sanoneet kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi rockyhtyeeksi. . No, ainakin tiukkaa soitantoa niillä oli. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon Peitsamon esityksestä On pakko vatkaa klikkaa tätä likkkiä.
En voi sivuuttaa tätä itooliasiaa sivuumatta Hektooria (Hector), jolla ei kuulemma ole helppoo, kun sen täytyy laulaa niitä laulujaan. Ylläolevassa kuvassa se laulaa Eurooppa -biisiään, jossa käytettiin paljon syntikoita, jotka olivat tuolloin kova sana. Ylipäätäänkin tämä Hektoori on ollut etevä haistamaan sen, mikä kulloinkin on ollut in, ja ottamaan siitä selviä vaikutteita musiikkinsa. Se on ollut tavallaan eräänlainen ilmapuntari. Hektoori on tehnyt paljon biisejä, ja mitä erilaisimmissa kokoonpanoissa, joka on aina ammattimiehen merkki. Hektoori on ollut koko ikänsä barrikaadeilla, ja aina jonkin asian puolesta, ja jotakin vastaan. Omatunto on arvokas asia rokkarillakin, jos sellaista kenellä on. Minulla oli aikanaan useimmat Hektoorin älppäreistä, ja monia cd-levyjä, jotka sitten jäivät jäljelle kun lahjoitin eräässä vaiheessa kaikki älppärini pois, ja vielä ilmaiseksi. Olen siis kunnellut herran biisit useampaankin kertaan, ja jopa kerran nähnyt sen esityksenkin Jyväskylän yliopiston päärakennuksen juhlasalissa, jossa oli mukana kirjava joukko muitakin silloisia musiikkielämä staroja, kuten Hullujussi. Voi olla, että kyseessä oli kokonaan eri kerta, mutta en minä nyt sitä niin tarkkaan muista. Eikä sillä ole mitään väliäkään. Joka tapauksessa esitys kuulosti melkein samanlaiselta kuin levyllä. Kokonaisuutena tarkastellen Hektoori on yksi näistä viimeisistä humanisteista, ja sen biisit ovat taidokkaasti tehtyjä, ja hyvin sovitettuja. Ansaitsee paikkansa populaarimusiikin tekijämiesten joukossa. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Aake, Make, Pera ja mä klikkaa tätä likkkiä. Huomaa tässä videossa erityisesti taustalla hauskasti hytkyvät tytöt, jotka kiekuvat kertsejä sun muita.
Jos puhutaan artisteista, joiden biisejä olen kuunnellut, en voi sivuuttaa Baddingia, jota en ole koskaan nähnyt livenä. Kun ostin aikanaan miehen levyn Jyväskylässä opiskellessani, ja kerroin siitä taistolaisille, joiden pöydässä istuin Lozzilla ruokailemassa, nämä katselivat meikäläistä säälien, ja ylhäältäpäin, koska olin langennut niin helposti porvarien virittämään ansaan, ja ammentanut hapatuksen haisevasta sammiosta. Minusta Badding oli kuitenkin ihan hyvä rokkari, ja uskoisinpa melkein, että ne taistolaiset, jotka vielä pöytäseurueesta elävät, jakavat nykyisin mielipiteeni. Hehän ovat vajonneet itse kukin takaisin porvareiksi, jollaisia heidän vanhempansa olivat, isovanhemmista nyt puhumattakaan. He olivat omistavan luokan hyvinsyöneitä pentuja, ja jo valmiiksi johdossa, koska useimmille heistä oli jo pedattu ura valmiiksi, vanhempien mainittua asiasta jollekin päällepäsmärille veli leijonien juhlissa, tai vihjaistua asiasta vaivihkaa tutulle veli vapaamuurarille. Minusta ei tullut pääjohtajaa. Minä se vaan kuuntelin Baddingia, ja jäin vaille hienoja virkoja, ja sitä kuuluisaa kultakelloa, joka olisi ollut, tietystikin, ihan ehtaa kultaa. Happamiahan ne kaikki jaetut helyt ja hoilottimet olisivat olleet kuitenkin. Todettakoon tässä se, että myös Badding jäi vaille hänelle kuuluneita huomionosoituksia, mutta se on muusikon osa – kuten se on myös Mopen osa. Itse en ole saanut ainuttakaan kunniamerkkiä, jollaisia jaetaan ansioituneille kanssaveljille ja sisarille itsenäisyyspäivinä, ja turhaan olen odotellut, että minut ylennettäisiin edes korpraaliksi. Yhteiskunta pitää meikäläistä niin mitättömänä ettei ole vaivautunut silittelemään minun kultaista kruunuani, ja pianhan se on jo myöhäistä. Peräseinä lähenee uhkaavasti. Toisaalta minä kyllä tiedän mitä osaan, ja mitä taas en - enkä tarvitse muita todistamaan sen enempää puolesta kuin vastaankaan. Mutta Badding on silti maistunut koko ajan samanlaiselta kuin silloin muinoin Jyväskylässä, jolloin taistolaisveljet ja sisaret vielä teeskentelivät ystävällisyyttään, ja osoittivat vain satunnaisesti sielunsa mustalta pohjalla kumpuavaa ja vellovaa ynseyttään haisevaa rahvasta kohtaan. Ehkäpä pääsemme Baddingin kanssa vielä kerran kertakäyttötaivaaseen, jossa meidän annetaan ensimmäisen ja viimeisen kerran haistella herrasväen hajuja, ja sitten tämä kertakäyttötaivas rypistetään palloksi, ja heitetään taivaalliseen roskakoriin. Mutta sielläkin se vaan rokki soi, sillä se ei kertakaikkiaan sovi taivaisiin ja taivasten taivaisiin. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Ja rokki soi klikkaa tätä likkkiä.
Hullujussi -yhtye liittyy Jyväskylän aikaan, ja erityisesti tapaukseen jossa nämä soittivat yliopiston juhlasalissa. Paikalla oli muistaakseni myös Battaglia -yhtye pohjoisesta. Tokihan tiedämme, että sana battaglia tarkoittaa taistelua, ja 70-luvulla on hyvä ainakin viitata johonkin taisteluun. Muistan kuinka Hullujussi -yhtye oli koko ajan lavalla pienessä liikkeessä raidallisine paitoineen, ja pellemäisine asusteineen. Taistolaisyleisö katseli yrmeänä esitystä kuten täydennysmies Korpela. Porvarillista hapatusta, näet. Todettakoon tässä että kyllä hullun täytyykin olla koko ajan täydessä vauhdissa. Muistan kun aikanaan ollessani mielisairaalassa vipparina, osastonhoitaja ilmaisi erään potilaan mielentilan sanomalla: Antti se oli taas täydessä vauhdissa! Hullujussin esityksistä ovat mielessäni jääneet elämään esimerkiksi Bingo Bango Bongo (Civilization) sekä Diivaillen (Putting On The Style). Viktor Kalborrek on kokonaan oma lukunsa missä tahansa historiassa, aina Mannen Menuetin aikoihin sakka, jonka jälkeen Viktorille tulikin sitten noutaja, ja hän siirtyi taivallisiin mannekuoroihin. Kalborrek oli tässä vaiheessa sulautunut osaksi Eeki Mantereen todellisinta olemusta, ja kukapa nyt Eekin muistaisi, jos keneltä asiaa kysyttäisiin, mutta Kalborrekin tuntevat edelleen monet. Suomalaiset muusikot tapaavat kuolla varsin nuorina. Nykyisin ei ole juurikaan mahdollista käyttää sanoituksia, joista Kalborrek on tullut tunnetuksi, koska niitä pidettäisiin rasistisina. Hullujussi teki myös lähes täydellisen suomalaiskopion italialaislaulusta Angelina – Zooma Zooma, joka sai nimekseen meillä Pikku Lilla nakkikioskilla, jossa sanotaan mm.: On tyttö kovin noori, mutt minä makarooni, oi Angelina, unelmain! Vaikka tämä yhtye poimikin vaikutteensa suurelta osin italialaisesta laulelmaperinteestä, ja osin myös amerikkalaisista iskelmistä, sopi yhtye erinomaisen hyvin juuri siihen aikaan jolloin se oli suosionsa huipulla, ja sanoisinkin, että olemme menettäneet jotakin, kun olemme kieltäneet tuon ajan neekeripieruhuumorin, jota tosin Eppu Normaali pääsi vielä jatkamaan laulausessaan sarvikuonojen maasta sun muista. Ensin meille opetettiin sarjakuvalehtien ja pekkalipposten kautta, että osa maapallon asukkaista on villejä, joita oli hyvä kellistää ilman, että asiasta kehkeytyisi mitään omantunnontuskia, ja sitten oltiinkin jo sanomassa, että tämä on rasismia, eli hyvin pahaa. Ei niin saa sanoa! Ja miksei muka saa – omassa maassaan! Lapsoset eivät saa enää kuulla tarinoita, jossa sankari istuu köytettynä savimajassa, ja näkee vavisten majan oviaukosta kuinka villit tanssivat paalun ympärillä, ja kuinka suuren padan alle viritellään tulta. Oi Honolulu, siellä olla saa kuin zulu, nenässä rengas, kuin heilläkin, siellä sellaiset on aatteet, että heitetään pois vaatteet, tule Honoluluun, paratiisihin. Näitä tällaisia ei enää soitella radiossa, ja varmaankin pian kielletään elokuvat, joissa intiaanit kierävät ratsastaen valkoisten uudisasukkaiden vaunukaravaania, ammuskellen ilmaan ja huikkaillen kimeällä äänellä sotahuutojaan. Tasapuolisuuden nimissä varmaankin pian sensuroidaan myös ratsuväen saapuminen paikalle viime tingassa, koska nekin ruokkivat rasismia. Tasapuolisuuden nimissä on parempi ettei tapahtu mitään. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Pikku lilla nakkikioskilla (Angelina) klikkaa tätä likkkiä.
Asun parisen vuotta Mikkelissä, ja olin siellä duunissa sosiaalivirastossa. Noihin kultaisiin aikoihin radiosta alkoi kuulua Tjuomari Njurmion biisejä, kuten Valo yössä, jossa tämä viljelee runsaasti veneilyyn liittyviä sanoja, kuten Tuhto topattu mutteriveneen, jolla hän viittaa taksiin – kuten tiedämme Marleena Sintosen ansiokkaasta selvityksestä. Noina kultaisina aikoina saattoi kuulla hänen biisinsä Hän on täällä tänään. Ne tuntuivat tuolloin tuoreilta, kun oli ruokatunnilla syömässä läheisessä kuppilassa, ja ympärillä tuttu ravintolasalin kohina. Aika on kuitenkin kävellyt tyylikkäästi niidenkin ohi. Oli minulla tuomarin levykin, jossa trampattiin aavaa preeriaa, joka kuulemma viittaa tiettyyn juoppojen ja pätkätyöläisten kodittomien asuttamaan paikkaan Helsingissä, tai sitten se oli kokonaan toinen laulu, tai kokonaan toinen juttu. Puhutaan parakeista, ja mestarista, joka tuo kottisalkkuaan parakkiin. Helsingissä on aina rakennettu paljon, ja sieltä löytyy aina tällaisia parakkikyliä. Aava preeria voi aivan hyvin tarkoittaa myös näiden miekkosten kadotettuja unelmia, ja lapsuudenmuistoja ratsastavista intiaaneista. Mene ja tiedä. Tjuomarin koilottava laulutyyli muistuttaa M.A. Nummisen laulantaa, mutta nyttemmin tjuomari on luopunut kiekulaulannasta. Ajattelin aikanaan, että Tjuomari olisi jotenkin heikkojen puolella, ja että se heijastuisi hänen lauluissaan. Mitä vielä. Mieshän oli itse hyväosainen, ja ihan yhtä vakuuttava kuin tämä Björn, aikamme pankkiiri, ja myös hieman varhaisempi vallankumouksellinen. Tjuomari vain kuvailee eräitä, mielestään mielenkiintoisia ihmistyyppejä, joilla on jalassaan milloin Tonnin stiflat, ja milloin hän on taa Rypistynyt profeetta, ja milloin taas Vanha lääke auttaa paremmin kuin pussillinen uusia. Joskus ollaan Rakkauden talossa, ja toisinaan taas Don Pate tulee ja ratsastaa läpi yön. Taitava sananiekka hän siis on, mutta ei häntä sinällään taida juurikaan kiinnostaa se, miten ihmiset ylipäätään elämässään selviävät, tai kuka tuossa on imeytymässä asfalttiin. Ei hänen ole koskaan tarvinnut ajatella moisia asioita. Lapsuudessa ja nuoruudessa evästä tuotiin pöytään ilman ponnisteluja, ja musiikkiharrastuksiakin ymmärrettiin, ja annettiin soittaa tehtaan kellarissa. Vaikka tietysti – olihan sillä varmaankin ihan oikeita ongelmia, mutta ei se ole niitä koko ajan märehtimässä jossakin märehtimisohjelmassa. Tulee tässä ihan hakematta mieleen muuan jyväskyläläinen filosofian professori, jonka kanssa minulla, ja laitoksen siivoojalla oli yhteinen juttuhetki. Kun se kuuli miten pientä palkkaa siivooja saa, se sanoi: eihän sillä tule toimeen! Keskutelun edetessä sivuttiin myös yötyön ongelmaa, johon arvon professori totesi: ihmisten pitää nukkua yöllä! Että silleen. Tiedättehän! Noihin Mikkelin aikoihin eräs tuntemani miekkonen oli nähnyt Tjuomarin ja hänen naisystävänsä junassa, ja koko matkan aikana nämä eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Olivat vain tuijottaneet ilmeettöminä eteensä. Jos Tjuomari olisi jotakin junamatkansa aikana puhunut, olisi hän saattanut sanoa: lämmittää niin mukavasti! Niinhän se Koskelakin sanoi tuntemattomassa, vaikka näytti vajonneen syviin mietteisiin. Mikkelin aikoihin tuli käytyä tiheään pubeissa, ja siihen horteiseen ilmapiiriin Tjuomarin osin kaljahuurteiset biisit sopivat paremmin kuin hyvin. No, on minulla kaikki Tjuomarin levyt, mutta eipä niitä tule enää juurikaan kuunneltua, vaikka tjuomarilla on varmaankin oma, kiinteä siivunsa suomalaisen rokkenrollin kirjavassa historiassa. Aika aikaa kutakin. Kirjan kannet ovat pamahtaneet kiinni kun mies sai julkaistuksi laajan levypakettinsa, ja niin aika sai jälleen tapahtuman täytteekseen, kuten Linna sanoi. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Ei kukaan klikkaa tätä likkkiä. Pääasiahan on kuitenkin, ettei päädy johonkin Guganin korvaamoon.
Kauko Röyhkä on pohjoisen rokkimuusikkoja, jonka monotoniset esitykset ovat kuitenkin osoittautuneet ajan saatossa uniikeiksi. Kuvassa se esittää biisiään Lauralle, joka kuului osana levyyn, joka sen oli pakko julkaista jotta sai jatkaa muun musiikkinsa tekoa. Piti saada ulos jotakin jota kansakin ostaisi, jolla voitiin taas peittää mieheen tuhlattuja kuluja. Lauralle on ihan oikeasti, ja ihan objektiivisestikin ottaen hyvä biisi, ja kuvaahan se mainiosti kuinka hormoonit alkavat hyrrätä nuoressa miehessä, ja kuinka sitten mennään sisään tytön kotiin kuin poltteessa, ja kätellään vanhemmat. Kuinka liikuttavaa, ja samalla oivallista ajankuvaa, sillä nykyänhän nuori ripsalletulija saattaisi sanoa korkeintaan tytön isälle. Fuck you! No niin. On ihan pakko mainita biisit Autio maa, ja Ei sinne, sekä Metsä, jotka liityvät hemmon lapsuudenmaisemiin. Kenties myös Kesä-aika on näitä tällaisia. Röyhkä lienee havainnut monta kertaa sen tosiasian, että mikäli rokkari voisi ylipäätäänkään soittaa julkisesti rokkiaan, ja saamaan siitä rahaa, täytyy hänen myös kyetä tuottamaan kansaan menevää musiikkia, ja tämä pätee varsinkin Suomessa, jossa kuulemma kaikki musiikin alalla työskentelevät tuntevat toisensa, ja jossa kaikki kevyt musiikki sumputetaan kaikkivoivaksi humpaksi, koska nyt markkinat ovat niin kapeat kuin ne ovat. Vallitsee tietty yleinen käsitys siitä, miltä kevyen musiikin tulee kuulostaa, ja miten sitä pitää sovittaa. Nämä harmoniat ja kaikki, ja kenties myös kontrapunkti (mitä se nyt sitten lieneekään) Jos ylläolevaa kuvaa katsoo tarkalla silmällä, huomaa, että Röyhkä on kyennyt tuotteistamaan itsensä, sillä jätkän ilmiasu on niin röyhkämäinen kuin vain voi olla. Mutta jotakin on silti vinossa, eikä sitä oikein tiedä, missä vika piilee. Ehkä syynä on se, että Röyhkä itse ei ole biisiensa paras esittäjä, vaan on omimmillaan kirjailijana, eli hiljaisena miehenä tien laidassa, jossa sijaitsee se Waterloo, josta löytyy lättähattujen lyttyyn polkema auto. Haluaisin siis muistaa Röyhkän miehenä joka tarkkailee maailmaa sivusta. En tiedä miten asia on, kun en tunne miestä. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Hei, Mari klikkaa tätä likkkiä.
Eppu Njormaali on hyvä bändi, ja sen tekee erityisen hyväksi se, että soittajat ovat sukulaismiehiä. En pidä vieläkään eppujen alkukauden rämppätuotannosta, mutta kypsemmällä iällä poikien tuotokset ovat saaneet huomattavasti enemmän lihaa luittensa päälle. Heillä on sanoma, tai missio, jonka he tarjoilevat vitsikkäinä kompina, mutta jotka ovat silti totta. Uraani halkeaa, ja tuottaa lamppuun valkeaa. Niihän se on, vaikka asiaa miten kääntelisi. Poliisi pamputtaa taas, vaikka pojat itse ovat mitä todennäköisimin itse säästyneet pahemmilta pamppusaunoilta. Bändi ei ole kuitenkaan koskaan ollut ohjelmallinen, tai edustanut mitään aatesuuntaa. Jotkut sanovat, että niiden biisit muistuttavat toisiaan, mutta niinhän niiden pitääkin tehdä - että ne olisivat nimenomaan eppujen biisejä. Ylläolevassa kuvassa ne laulavat Kitara, taivas, ja tähdet – biisiään Provinssirockissa vuonna 1986. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 SLIDESHOW -videon poikien esityksestä Kitara taivas, ja tähdet klikkaa tätä likkkiä. En ole kuitenkaan itse värkännyt tätä esitystä, mutta jos olisin niin tehnyt, niin suunilleen tällainen siitä olisi tullut. Sivunmennen sanottuna: en ole koskaan käynyt ydelläkään rockfestivaalilla, joten minulta puuttuu se läheiskokemus, miltä tuntuu sulloa itseään parempaan asentoon väentungoksessa. Laskevatkohan ne kuset housuunsa, jos alkaa kusettaa? Varmaankin niin. Joillakuilla on varmaankin asennettuna katedri, ja keruupussi keikkuu lanteilla. Kuvassa pojat nostavat tyttöjä hartioilleen, ja sitten nämä keekoilevat siellä, ja esittelevät bändille rintavarustuksiaan. Minä en noita hartioilleni nostaisi, sillä läheltä haisteltuina ja nimenomaan leiriolosuhteissa, kauneimmankin tytön vyötärönalusseudun lemu voi olla tyrmäävä. Mutta tapansa kullakin. Bändin kehitystä voi myös tarkastella laulusolistin tanssikäyttäytymistä analysoimalla. Bändin uran alkuvaiheessa se veivasi kiihkeästi lavan laidasta laittaan, ja särki usein mikrofonitelineenkin hökötyksissään, mutta nykyisin se vain hytkyttelee hiljaa itsekseen. En laita tähän linkkiä yhteenkään Eppujen biisiin, koska Juutuubista löydät ne kaikki.
Tämä tapaus Leevi And The Leavings on kohdallani varsin myöhäinen tuttavuus, ja liittyy Kuopiossa elämiini vuosiin. Onhan noita biisejä tullut kuultua radiosta paljonkin, mutta kokoomalevyn hankin vasta pari vuotta sitten. Leevillä on hyvä huumori, mutta myös lukuisa joukko kaksimielisiä lauluja, jotka eivät ole edes hauskoja. Kukaan ei voi olla täydellinen. Kuvassa yhtye laulaa laulua Pohjois-Karjala, joka onkin hyvä biisi, ja helsinkiläismiehen tuotokseksi harvinainen. Jos nyt oikein muistan, olen itsekin soitellut joillekin marjaleenoille humalassa, mutta minua ei ole solvattu pystybaarissa, koska en ole sellaisissa juurikaan käynyt. Myöskään lapseni eivät ole näyttäneet kiharatukkaiselta alakerran ramilta, mutta ei tämä estä havaitsemasta komediallisia aineksia. En ole koskaan pitänyt sopivasti lihavista naisista, enkä usko Leevinkään pitäneen, mutta luulen hänen tarkoittaneen sitä, että on aina joitakuita, jotka tällaisista pitävät. Etsitäänhän television sättipalstoilla milloin pienirintaisia, milloin taas isotissisiä naisia, mikä nyt ketäkin kulloinkin kiinnostaa. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Kyllikki klikkaa tätä likkkiä.
Yhdysvaltain etelärannikolla syntyi aivan omanlaisensa musiikki, johon vaikuttivat monet muut musiikin traditiot, ja lopputulemana oli ihan kuunneltavaa ja keinuvaa musiikkia. Ei aio käydä läpi tässä koko Cajun -musiikin (ja ruuan) historiaa, koska siitä on olemassa netissä runsaasti materiaalia ennestään. Senverran toki voin sanoa, että Cajunit ovat Ranskasta Kanadaan aikanaan muuttaneiden, ja sieltä Louisianaan siirtyneiden uudisasukkaiden jälkeläisiä, joihin on sittemmin sotkeutunut espanjalaisia ja kreoleja. Ota tuosta sitten selvää! Parempi lienee esitellä yksittäistapaus tästä jalosta Cajun -musiikin genrestä, ja sen on Grand Texas -biisi, jota soitettiin paljon Etelässä. Ylläolevassa kuvassa tätä mainittua biisiä soittaa naisyhtye The Magnolia Sisters, ja tekee sen taatusti traditionaalisella tavalla, ja oletettavasti ranskankielellä. Grand Texas -biisi tuli sittemmin tunnetuksi nimellä Jambalaya, ja siinä kävi niin, että kantrilaulaja Hank Williams sattui kuulemaan Etelässä käydessään Grand Texas -biisiä laulettavan, ja kun sai tietää, että kyseessä oli traditionaalinen kappale, tekaisi siihen oman, englanninkielisen sanoituksen, ja hieman muutti melodiankulkua, ja siinä se oli se maailmanmenestys. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Grand Texas klikkaa tätä likkkiä. Yleensä näissä Cajun -kokoonpanoissa käytetään soittimina mm. rinnan päälle pujotettua pyykkilautaa, ja cajun-haitaria joskin tavanomaisempiakin soittokoneita näkee, kuten ylläolevasta kuvasta käy ilmi. Cajun -musikki on vaikuttanut yleensä erityisesti teksasilaiseen musiikkiin, joka on tullut tunnetummaksi erilaisten kantrikokoonpanojen kautta. Oma panokseni tähän mainittuun Jambalaya -biisiin on sen kääntäminen uudelleen englannista suomeksi, koska minua sattui ärsyttämään vanha suomenkielinen käännös, jossa Jambalaya tanssi notkein lantein, ja merimiesten lyödessä tahtia kipein rantein. Esimerkiksi englanninkielisessä sanoituksessa puhutaan nuoresta miehestä, joka on son of a gun, eli laivan tykkikannella syntynyt lapsi jossa isä on joku tykkikannella nukkuneista merimiehistä, ja äiti taas miehentarpeessa ollut nuori nainen. Siis noin suunilleen. No niin. Minun mielestäni on virhe ottaa jokin musiikkikappale irralleen omasta ympäristöstään, ja naamioida se tavallaan toisenlaiseen kulttuuriympäristöön, jolloin alkuperäiset, musiikilliset jäljet saadaan häivytettyä. Suomessa ollaan näissä käänmnöksissä tehty sellainen ratkaisu, että ei edes vaivauduta tutkimaan biisien alkuperää, vaan sorvataan siihen omat lyriikat. Poikkeuksena kääntäjistä on esimerkiksi Juice Leskinen, jonka käännös The Gambler -biisistä noudattaa melko tarkoin alkuperäissanoituksen henkeä. Kuuntelijoiden ymmärrystähän tässä aliarvioidaan, ja luullaan tiedettävän mitä he haluavat, tai mitä he ymmärtävät. Sitten sanotaan, että kaikki suomalaiset pitäisivät melankolisesta musiikista, ja että kaikki heille suunnattu musiikki pitää ajaa slaavilaisen kaihon suotimen läpi, täydennettynä saksalaisella humpalla, ja italialaisella kaiholaululla. Tämä saattaa onnistua vielä jonkin aikaa, mutta maailma tunkee piintyneimpienkin persujen päälle apinan raivolla, ja sille asialle on tehtävä jotakin. Netti on muuttanut tilannetta niin, että nyt kuuntelijat voivat hankkia referenssitietoja mistä tahansa, ja sama huijaus ei onnistu enää niin helposti.
Jamppa Kääriäinen kuului alunperin jäsenenä ja laulajana Halavatun Papat -yhtyeeseen, joka viljeli runsaasti puolivillaisia sanoituksia – mikä saattoi johtua siitä, että esiintymispaikkoina olivat Ylä-Savon markkinapaikat ja muut vastaavat turut. Siellä kaikenlaiset ”pohjolasta isontalon renki” -tyyppiset riimittelyt saavat aina varman sijansa. Papat osallistuivat mopoineen lukuisiin hyväntekeväisyystempauksiin, ja pääsivät television viihdeohjelmiinkin, mikä on savolaisyhtyeeltä hyvä saavutus. ”Elekee, elekee” Tältä pappa-ajalta nousevat vieläkin esiin Liisa Akimofin sanoittamama biisi Kuinka kauas mopolla pääsee, ja Rakkauslaalu, koska ne ovat humoristisia eivätkä mene koko ajan navan alle. Vahvasti mopoilulle rakentuva Halavatun Pappojen kuvaama maailma alkaa kuitenkin olla mennyttä, koska maaseutu on jo melkein tyhjentynyt, ja siellähän pappatunturit olivat ennenvanhaan ihan välttämättömiä menopelejä. Nykyisissä kirkonkylissä niitä tuskin enää näkee – varsinkaan siksi että niissä on nopeudenrajoitin, jonka nulkit toki osaavat kiertää. Ikimuistoinen on myös Kääriäisen hienosti tulkitsema, ja alunperin Jaakko Tepon värkkämä laulu Pamela, ja nimenomaan se YouTubessakin esillä ollut live-versio. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Pamela klikkaa tätä likkkiä. Myöhemmin Kääriäinen perusti uuden yhtyeen nimellä Jamppa Kääriäinen ja Taastaorkesterj. Sen tuotantoa en tunne, mutta ainakin bändin soittajat ovat siistimpiä ulkoasultaan, ja ylilyöntejä pyritään tietoisesti välttämään. Tottakai Kääriäisenkin on pakko ottaa toisinaan kaikenlaista keikkaa, kuten paidattoman henkselimiehen esitys Ponssen bileissä, mutta kun suosio vakiintuu, voinee Kääriäinen jättää ne muiden hoidettavaksi. Kääriäinen on minun mielestäni ansainnut paikkansa suomalaisen kevyen musiikin korkeammassa säädyssä tulkintansa ansiosta biiseistä Rakkaus on lumivalkoinen ja Sinä läksit poes. Se osoittaa sen, että nimenomaan tämä laulu olisi pitänyt kirjoittaa jo alunperinkin savoksi, ja sen, että Kääriäinen on sen paras tulkitsija. No, on tietenkin totta, että aitoa savonmurretta ei tahdo kuulla edes Kuopiossa, joka nyt kuitenkin on Savon varsinainen pääkaupunki, mutta Iisalmessa ja sen lähialueilla tähän on vielä mahdollisuus. Toisaalta Savossa syntyneet kyllä ymmärtävät mainiosti savonmurretta, jos sitä sattuvat kuulemaan. Ei se ihan heti häviä.
J.J. Cale kuuluu itseoikeutetusti usein kuuntelemiini artisteihin. Hankin hänen levyjään jo 1970-luvun lopulla, eli heti kun niitä tuli musiikkikauppoihin. Tällöin minulla oli alkanut maaninen musiikkilaitteiden hankintaboomi, koska olin viimein vakituisessa ansiotyössä, ja sain rahaa. Boomi kesti muutaman vuoden, ja päättyi lopulta siihen, että minun oli myytävä kaikki musiikkilaitteeni pilkkahintaan, ja jäin tohinassa juuri ja juuri hät'hätää omilleni. Monet hankkimistani laitteista olivat kalliita ja ehdottomasti aikansa huippulaatua, joten kyllä niiden menettäminen jotenkin notkautti elämänlaatua. Tuntemieni ihmisten avoin vahingonilo ei ollut miellyttävää! 1980-luvun paremmalla puolella aloin kiinnostua tietokoneista, ja päästyäni jatko-opiskelijaksi Jyväskylään hankin sellaisen. Näillä alkuaikojen koneilla ei voinut vielä luoda musiikkia, mutta koneiden kehitys eteni nopeasti, ja päästyäni sitten hankkimaan Pentium -koneen, saatoin luoda MP3 -tiedostoja, ja ladata niitä sitten hitailla modeemiyhteyksillä nettiin. Ja sieltähän se sitten vähitellen alkoi häämöttää se nettimuusikon ura, kun koneiden tehot alkoivat kohota. Mitään varsinaista kotistudiota en ole koskaan hankkinut, vaikka onhan tuossa pöydällä nytkin elektroniikkaa aika kasa. Samoihin aikoihin J.J. Cale -levyhankintojen kanssa ostin myös Emmylou Harrisin kantrilevyn, ja eräänlaisena kuriositeettina sille Pentti Oskari kankaan ja seitsemän seinähullun -levyn, koska siinä oli se Heipä hei -biisi. Monen mielestä tämä ei kai edusta minkäänlaista musiikkimakua, mutta sehän nyt on ihan samantekevää mitä muut ajattelevat. J.J. Calesta kerrottiin kaikenlaista (jonka tietenkin uskoin), kuten ettei hän käynyt lainkaan kotikaupunkinsa ulkopuolella esiintymässä (mikä ei pitänyt lainkaan paikkaansa), ja että hän olisi ollut aikamoinen erakko. Olihan hänelläkin lähipiirinsä - niinkuin useimilla muillakin ihmisillä. Muusikoista nyt vaan kerrotaan kaikenlaista, ja saadaan jutuilla heidän elämänsä näyttämään jännittävämmältä kuin se onkaan. Ja nyt kun meillä on tämä kaiken autuaaksitekevä netti, voin ihan itsekin katsoa ja kuunnella miltä Calen musiikki oikeastaan kuulosti erilaisissa tilanteissa, kuten radioiden studioissa ja konserttilavoilla. Eihän Cale ollut mikään erityisen karismaattinen henkilö, mutta se täytyy todeta, että kyllä hän aina kuvallisen biisin kykeni pukertamaan. Cale tunsi lisäksi useita muita, ja varsin hyviä muusikoita, jotka soittivat mielellään hänen kanssaan, kuten vaikkapa kitaristi Eric Clapton, joka ilmeilee myös ylläolevassa kuvassa. Parasta Calen musiikissa on siinä esiintyvä mystisen pehmeä tempo, joka kuljettaa mukanaan, ja eipä ihme, että pilvenveikot ovat ottaneet tämän musiikin omakseen. Sen voin sanoa, että vaikka monella onkin kotistudio, eivät he kanna sieltä ulos samnlaista matskua mitä Cale on kärrännyt verstaaltaan jo vuosikausia, ja tartuttanut biisien sovituksiin Cale-tatsin. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Devil In Disguise klikkaa tätä likkkiä.
Pekka Loukialasta olisi voinut tulla lähes minkä tahansa maailman Elvis, ja paljon hän aikanaan Elviksen lauluja lauloikin. Senaikuisella tekniikalla kun oli tuolloin mahdollista. Samoihin aikoihin suosion laineella matkannut Lasse Liemola jäi teknisesti hänestä paljon jälkeen, kuten monet muutkin tuon ajan rokkarit. Kovin kapealla äänialalla oltiin pyrkimässä maineen kukkuloille. Pekka Loukialan ääni oli täyteläinen, ja hän oli suosittu esiintyjä, ja tavallaan maamme ensimmäinen suomalainen supertähti rokkenrollin valtatiellä. Jos vain onnistuu saamaan käsiinsä, kannattaa Loukialan tuotannosta kuunnella ainakin biisit King Creole, Saata sinne takaisin, ja It's Now Or Never (viimeksimainittu mielellään mahdollisimman hyvänä taltiointina). Loukiala on jo siirtynyt paremmille laulumaille, joten meidän on tyytyminen siihen mitä häneltä on jäänyt. Jos hän olisi ollut nuori mies meidän aikanamme, olisi hänestä varmasti kehittynyt maailmanluokan velho, mutta hyvä näinkin. Paljon heikommillakin eväillä sitä ollaan oltu liikenteessä, ja maailman veräjiä raottamassa. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä It's Now Or Never klikkaa tätä likkkiä.
On minulla ollut jossakin vaiheessa (luultavasti Jyväskylän yliopiston vanhassa juhlasalissa äänitetty) Mikko Perkoilan levykin, mutta miestä itseään en ole koskaan tavannut, tai nähnyt esiintymässä. Oli se soittanut jossakin päin Jyväskylää, mutta en minä tätä(kään) live-esitystä nähnyt. Levyllä (ja livenä) Perkoila soitti sangen näppärästi kitaraa, vaikka lauluääni menikin väliin reippaasti ammuvainaan puolelle, mutta mikäs siitä, äänellään sitä itsekukin laulaa. Perkoilan sanoitukset olivat myös huomattavasti keskinkertaista näppärämpiä, kuten vaikkapa biiseissa Aika hyvä juttu, ja Arvaa harmittiko, sekä Rakkaani uskonut ei. Monet Perkoilan teksteistä liittyvät Suomen katoamassa olevaan maaseutuun, ja sen kummallisuuksiin, kuten biisit Kajaanista pohjoiseen, Koira tapaa tuttujaan, ja Nimismiehen murhe. Myös sodanvastaisuutta löytyy, kuten biisissä Hei mami hei, ja Jään ovellesi seisomaan. Tästä osallistuvasta musiikista minulle jäin 1970-luvulla huonot muistot, ja en koskaan siitä jaksanut innostua. Äänitin aikanaan kaupasta ostamano Perkoilan levyn kasetille, ja siitä taas vuosien vieriessä uusille kaseteille, ja kohina lisääntyi kierros kierrokselta – kunnes sain imaistua netistä ilmaiseksi uudet, tuoreet versiot, Mitä sitä nyt moneen kertaan kerran hankittusta maksamaan! Ihmisten hauskuuttaminen on aina taitolaji, ja suurimmasta osasta meitä ei siihen ole. Sopii itsekunkin kokeilla, jollei usko. Perkoila osaa tempun, ja on tuottanut myös lastenmusiikkia, joka on sitä kaikkein vaativinta lajia huvitusta, koska lapset ovat lahjomattomia. Harvoin niitä voi hämätä. Kaikki 70-luvun taistelulaulujen laulajat eivät ole Perkoilan tavoin kyeneet uudistumaan, vaan ovat jämähtäneet poteroihinsa, ja niissä kiristelemään katkeroituneina harvenneita hampaitaan, mutta kukin tavallaan. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon miekkosen LIVE -esityksestä Arvaa harmittiko klikkaa tätä likkkiä.
Hanna Pakarinen on asunut Lauritsalassa (kuten minäkin aikanaan asuin kolmen vuoden ajan), ja hän on varmaankin nähnyt siellä sen minkä minäkin. Sen omituisen kirkon, joka muistuttaa hyppyrimäkeä, ja Saipan tuen nakkikioskin siinä torin laidassa. On saattanut käydä Supermarketissakin, ja kirjastossa. Lauritsalan asujaimisto koostui varsinkin ennenvanhaan etupäässä Kaukaan tehtaan työläisistä ja herroista, sekä heidän lapsilaumoistaan. Siellä on edelleenkin paljon rintamamiestyyppisiä omakotitaloja. Lauritsala onkin aikapäiviä sitten sulautunut Lappeerannan lähiöksi, tai sen esikaupungiksi. Jo minun aikanani sieltä alkoi hiljalleen hävitä erilaisia palveluja, kuten vaikkapa poliisi. Siitä tuli eräänlaista villiä länttä, vaikka eihän siellä tarvinnut vielä 70-luvulla mitään pelätä. Jouduinhan minäkin kulkemaan joka arki-ilta keskustan läpi Lauritsalan iltalukioon, joten jos nyt jotakin olisi sattunut, niin sitten olisi – mutta kun ei koskaan mitään. Ei siellä oikein ollut minkään valtakunnan yöelämää, tai nuorisoa notkumassa kaupan kulmalla. Olen lukenut, että Hanna olisi kuljettanut trukkia Kaukaalla (tai sitten jossakin muualla). No, olinhan minäkin kesätöissä Kaukaan tehtaan alueella raksalla, kun sinne rakennettiin uutta kuivaamorakennusta. Kesätyöpaikan hankkiminen oli noihin aikoihin helppoa, sillä eihän siinä tarvinnut muuta kun kävellä työmaalle ja kysyä mestaria, niin seuraavana aamuna ei tarvinnut ihmetellä minne mennä päiväänsä kuluttamaan. Jos joku oli noihin aikoihin työtön, se johtui siitä, että kyseessä oli tavanomaista vetelämpi tyyppi, jota työnteko ei kiinnostanut, tai sitten viina oli vienyt miekkosen mennessään. Olihan siellä toki niitäkin. Mutta iltaopiskelu lukiossa näytti kannattavalta, koska akateemista työttömyyttä ei tunnettu, ja yliopistoja nostatettiin Suomen kokoisessa pienessä maassa joka niemeen, notkoon, ja saarelmaan. Vaikka minä asuinkin Lauritsalassa, on erittäin todennäköistä, että Hanna Pakarisen elämänkuviot olivat jo kouluaikoina erilaiset kuin meikäläisellä, koska hän on paljon minua nuorempikin. Ja vaikka olisimme olleet samanikäisiäkin, niin tuskinpa polkumme olisivat koskaan risteytyneet. Ei vaikka olisimme eläneet Lauritsalassa yhtäaikaa. Minä en esimerkiksi olisi koskaan osallistunut minkäänlaisiin kykykilpailuihin, sillä kyllä tuolloinkin järjestettiin erilaisia koelaulutilaisuuksia. Ei minua kiinnostaneet semmoiset! En olisi varmaankaan edes pärjännyt, sillä en ole kovinkaan kummoinen laulaja – vaikka mistä senkään tietää, jos olisin saanut koulutusta ja harjoitellut kunnolla. Bassopuoli minulla oli parempi kuin kimityspuoli, että kukapa tietää millainen pikkutalvela minusta olisi tullut. Musiikin kuuntelu oli varsin monipolvinen tapahtuma. Kun satuin kuulemaan näytteen jossakin radio-ohjelmassa jotakin jostakin muusikosta tai musiikista, ja oli herännyt halu kuulla lisää, piti ensin varata Lauritsalan kirjastosta kuunteluaika, ja levy, ja vasta sitten vasta pääsi syventymään kulloiseenkin musiikkiin. Oli harmittava takaisu etten tuntenut juurikaan 70-luvun populaarimusiikkia, enkä siten osannut pyytää mitään kirjastotädeiltä. Kaupoissa lojuvat levyt olivat kallita, ja ei iltaopiskelijalla ollut sellaisiin varaa. Oli vain radio ja pikkuriikkinen mustavalkoinen Philips-televisio. Mutta on mukavaa ajatella,että siellä Lauritsalan kulmilla se Hannakin on koulujaan käydä juntannut, vankassa paperitehtaan lemussa kasvaen. Hannan lauluista mielestäni paras on Go go, ja en halua tässä muita mainitakaan. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon Hannan LIVE -esityksestä Go-go klikkaa tätä likkkiä. Kyllähän tässä on kyseessä taitava ja hyvä artisti, joka kepittää useimmat vanhan liiton tyypeistä. Näillä oli tosin jo lähtötilanteessa parempi koulutus ja laajempi kokemus, sekä mahtava motivaatio – kuin esimerkiksi meiäkläisellä - ja lisäksi nämä olivat tavattoman kunnianhimoisia, ja nauttivat julkisuudesta. Tässä on sellainen ihmislaji, jota ei olisi voinut kehittyä muualla kuin nykyisessä pseudo-historiallisessa tilanteessa, jossa todellisuus onkin yht'äkkiä samaa mitä siitä voidaan kuvitella, ja esittää tuhansina muunnelmina. Olemme jokainen oman elämämme idoleja, ja jotkut sitten ovat muidenkin elämän pääasiallisia tajunnansisältöjä. Voin olla kuvitelmasi, mutta minä voi kuvitella sinut kuvittelemassa, ja et voi nähdä ja kuulla minua, koska minua ei ole sinulle olemassa lihana ja verenä.
Ränttätänttä-artisti Mungo Jerry meni minulta aikanaan täysin ohi, kun jouduin keskeyttämään koulunkäyntini keskikouluun, ja menemään (inhottavaan) ruumiilliseen työhön – muun muassa teurastamolle ja harjoittelijaksi mielisairaalaan, jossa viimeksimainitussa olin antautua patologin apulaiseksi. Jouduin jättämään lapsuusmaisemani ja harvat kaverini, ja menemään asumaan vieraaseen kaupunkiin ja alistumaan vanhempien ihmisten mielivaltaan. Noihin aikoihin en kuunnellut minkäänlaista musiikkia, koska minulla ei ollut edes radiota - ja eihän alivuokralaisilla ollut noihin aikoihin minkäänlaisia oikeuksia. Radion huudatus olisi merkinnyt häätöä - jos minulla olisi radio ollut. Useita kertoja minut sanottiin irti asunnosta, ja jo samana päivänä kuljetin fillarin tarakalla vähäistä omaisuuttani uuteen alivuokralaisasuntoon. Muistan, kun olin muuttamassa Peitsarista Nuijamiestenkadun keskivaiheille, ja kuljin vanhan hautuumaan läpi. Siellä oli ikäiseni nuorisojoukko istuskelemassa, ja joku niistä soitti kitaraa. Pojilla oli pitkät tukat, mutta selleinen ei ollut sallittu lihanleikkaajaharjoittelijalle. Olisin niin mielelläni jäänyt niiden joukkoon iltaa istumaan, mutta piti vaan jatkaa matkaa pyöränrämää kiltisti taluttaen. Noihin aikoihin muutot olivat yksinkertaisia: enimmät tavarat vaan taskuihin, ja loput pyöräntarakalle. En pitänyt ollenkaan siitä että jouduin pakosta elämään työläiskulttuurin piirissä, ja kuuntelemaan päivät pääksytysten (viinalle ja paskalle haisevien) työläisukkojen rasvaisia juttuja, ja toimimaan joka työpaikalla niille joka paikan mopona. Olen monta kertaa ajatellut, että ne, jotka jatkoivat tuolloin lukioon, olivat paljon lapsellisempia, ja saattoivat jatkaa lapsenomaista olemistaan vuosia vielä vuosia eteenpäin, ja sitä kuvasti parhaiten Mungo Jerryn ränttätänttä. Jerry oli kaverinsa kanssa vetävä esiintyjä, ja ei haitannut, että biisit eivät olleet mutkikkaita, ja että niissä ei ollut sanomaa. Meillä samanlaisia artistielkeitä esitti aikanaan imatralainen Jimi Sumen, vaikkakin hänellä lienee ollut esikuvanaan androgyyni David Bowie. No, pääsinhän minä sittemmin opiskelemaan, ja minusta tuli Jyväskylän yliopistossa oikein lisensiaatti. Minulla oli kuitenkin pidemmät reitit, ja tapasin uudelleen samantapaiset tyypit kuin olin nähnyt jo oppikoulussa, mutta nyt useat heistä olivat jo pahoin alkoholisoituneita, ja entistä typerämpiä. Nyt ne sönkkäsivät sitä vallankumoustaan, ja tykkäsivät haista hielle oikein aitojen työläisten tapaan. En kotiutunut ollenkaan opiskelijaelämään. Mutta nyt minulla on aikaa, ja nyt tämä mainio Mungo Jerry edustaa kaikkea sitä mitä jäin paitsi, mutta minkä myöhemmin tavoitin netin kautta., ja ylen tyhjäksi huomasin Saattoi siellä Mikkelin hautuumalla olla joku samannäköinen kaveri, ja ainakin se osasi soittaa samanlaista räntätänttää. Se kaiken kunniaksi, veljet, vielä kerran: Mungo Jerry – sekä biisit Mighty Man ja Somebody Stole My Wife. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon miekkosen LIVE -esityksestä In The Summertime klikkaa tätä likkkiä.
Jope Ruonansuu on epätasaisen tuotannon mies, mutta se on täysin ymmärrettävää kun täytyy puskea koko ajan niin sanottua uutta tuotantoa. Ei sitä jaksa erkkikään! Onnistumisia on toki joukossa runsaasti, kuten vaikkapa biisi nimeltä Skooda, joka tuo mieleen englantilaisen koomikon Benny Hillin (vaikkakin Benny on erikoistunut lapsenomaiseen kurkisteluseksiin). Vallan mainio on Dave Lindholmia mallaava biisi Anna hanurin laulaa vaan, joskin olisin itse miksannut nuo takapään äänet enemmän pintaan. Pieruhuumori puskee pintaan ihan pakosti! Ja se myös myy. Ilmeisestikin Ruonansuu on viettänyt aikaansa tienvarsien rekkamieskahviloissa, kun on tehnyt biisit Ilman jarruja helvettiin ja Rekkamiesten kahavit. Tuollaisia lauluja olisi vaikeaa kirjoittaa ilman ensikäden tietoja rahtimiehen ammatista. Saattaa olla totta, että keikoiltaan palailevat ta niille kiiruhtavat muusikot pysähtyvät sumpeille juuri niiden tienvarsiruokaloiden tykö jooiden parkkipaikalla on paljon rekkoja, koska silloin on varmaa, että sapuskat ovat hyviä (ja kuulee noita juttujakin). Ruonansuu on kirjoittanut muutoinkin paljon autoihin liittyviä sanoituksia, kuten Pieni Hiace ja Angliankatsastuslaulu. Molemmat viimeksimainituista ovat tavallaan ihan hauskoja, vaikka itse katsastustoimi onkin ihan perseestä. Omia sävellyksiä Ruonansuulla ei ole montaakaan, ja useimmat hänen esittämistään ja levyttämistään kappaleista ovat niin sanottuja kovereita, joihin mies (tai tuottaja Ilkka Vainio) ovat värkänneet hupaisat sanat. Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että suomalainen kevyt musiikki olisi paljon kapoisempaa ilman Ruonansuuta, ja vaikka se koskettaakin kaikkein eniten kansan syvien rivien huumorintajua, niin naurattaa se toki hienompiakin ihmisiä. Taikka toisaalta: eihän sitä hienompaa huumoria ole oikeastaan olemassakaan! Vitsien syvin olemus on siinä että ensin otetaan, ja sitten otetaan lisää, ja sitten aletaan jorista niitä isojen poikien juttuja, vuoronperään, ja tietyllä tavalla perinteitä kunnioittaen. Vitsien kerrontaan kuuluu ehdottomana välisanana No! - joka johdattaa vitsin seuraavaan osioon, jossa sitten saa jo nauraa. Tällainen hauska koveri on esimerkiksi biisi Vorrsasta, joka irvailee Malin veljesten forssalaislauluja (missä ovat ne Runkomäen iltamat ja Kappeeraiteiset, ja jossa kaikki on niin Holjaa). Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Vorrsasta klikkaa tätä likkkiä.
Doug Kershaw on armoitettu Cajun -muusikko, ja hän on onnistunut hankkimaan ympärilleen hyviä muusikkoja, ja kuvassa rumpuja soittaa hänen oma poikansa. Kerrotaan, että Doug osaisi soittaa kolmattakymmentä erilaista instrumenttia, ja aika monia hän näyttää näpelöivän julkaistuissa videoissaan. YouTubesta kannattaa metsästää hänen loistavaa esitystään biiseistä Colinda, ja Jambalaya. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Colinda klikkaa tätä likkkiä. Itse ainakin meinasin lentää perseelleni kun sen kulin YouTubesta. Toivottavasti Doug ei vaan suutu vaikka paninkin tämän tähän, ja jos suuttuu, niin ainahan sen saa sitten pois. Vaihdoin aikanaan pari kiittelyviestiä miehen kanssa, kun jo vuosia sitten liitin hänen esittämänsä biisin Don't Mess With my Toot Toot soittolistalleni MP3.COM -palvelimelle. Dougin tulkinta biisistä ei sinällään ollut kovinkaan kummoinen - jos sitä vertaa hänen myöhempiin live-esityksiinsä – mutta minulle se oli jotakin uutta, ja samalla tulin tutustuneeksi Cajun -musiikkiin, ja jäin siihen koukkuun. Ja minä kun en kovinkaan moneen asiaan ole koukkuun jäänyt! Olen onnistunut välttämään kaikki koukut, sillä olen aina ollut ulkopuolella leirin. No, MP3.COM -palvelinta ei enää ole, sillä ison rahan puhuttua se lakkaisi olemasta maailmanmusiikin ainoana merkittävänä jakelukanavana. Parhaina hetkinään sillä oli tarjota koko maailman kansanmusiikin kirjo, ja projektille ei ole löytynyt korvaajaa. Se toimi ilmaisperiaatteella, eli alkuun se ei maksanut kenellekään mitään - vaikka sitten ottikin jossain vaiheessa käyttöön premium -palveluja, eli kertoi maksavansa rojaltteja tai korvauksia biisien soitosta. En tiedä lopulta kenenkään saaneen niitä.
Purukumimusiikki (purkka) on eräänlaista kansanmusiikkia puhtaimmillaan, ja sen oiva edustaja on skotlantilainen Middle Of The Road, joka oli suosituimmillaan 70-luvulla, mutta on toki esiintynyt myöhemminkin. Laulusolistin, Sally Carr, jalka nousi sangen ketterästi vielä vuonna 2011 Berlin-Wuhlheidissa, kuten voimme nähdä YouTubessa olleesta videostakin (jolleivät ole sitä sieltä poistaneet). Kun Sally oli lapsi, varmaankin naapuritkin tiesivät milloin hän oli pihalla, sillä senverran kantava ääni tällä laulajalla on vieläkin. Tunnustan kuunnelleeni tämän yhtyeen musiikkia niin kauan kun sitä on ollut ulottuvillani, sillä tuollaista laulu – ja soittosaundia ei monella yhtyeellä ole. Mielibiisini on Sacramento, mutta muitakin on. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon Sallyn LIVE -esityksestä Sacramento klikkaa tätä likkkiä. Mikä ääni! Ylläolevassa kuvassa olen ripannut 70-luvun videosta kuvan, jossa bändin jäsenet eivät soita oikeasti, vaan rumpalilla on jonkinlainen lelurumpu, ja mikkihiiripaita. Kitaristilla soitin on aito, mutta tarvittavia johtoja ei ole kytketty paikoilleen. Siinä miesten välissä hytkyy sitten Sally, joka ei ole koolla pilattu. Pienikokoisesta laulusolistista saattaa olla bändille pelkkää etua, sillä sellainen on varmaankin sangen vähäruokainen, ja voinee yöpyä tarvittaessa lastenvuoteessa. Säästöä sen se pienikin säästö. Jotenkin tämä bändi kuulostaa niin amerikkalaiselta, että luulin pitkään sen olevan sieltä peräisin. Nämä Sacramentot, ja kaikki, joka jo biisinä tuntuisi olevan pelkkää kotiseutumainontaa.
Kuvassa näkyvä Vili Ronkainen on tunnettu sota-ajan lauluistaan, joita hän esittää varsin miehekkäästi, ja ilman äitelää tunteilua, sillä onhan sota ankara asia. Minusta parhaat hänen lauluistaan ovat Pienet kukkivat kummut ja Elämä juoksuhaudoissa. Syystä tai toisesta netistä ei löydy juurikaan tietoja tästä artistista, vaikka paljon turhanpäiväisemmistä muka laulajista on tarinaa tarjolla pilvin pimein. Ehkäpä syynä on se, että meille, jotka olemme ihan oikeasti kuulleet satunnaisesti juttuja sodasta siellä olleiden miesten kertomina, ovat tällaiset laulajat paljon merkittävämpiä kuin nämä tuhannet, vuosittaiset idolit ja muut vastaavat, jotka komeilevat Anttilan alehyllyssä nopeammin kuin voi arvatakaan. Sotalaulujahan tehtiin ennenkaikkea kotirintamaa varten, sillä rintamaolosuhteissa radion kuuntelu ei aina ollut mahdollistakaan, vaikka sellainen olisi korsussa ollutkin. Koska elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa, ei radiosta juuri muuta voinut kuullakaan kuin supisuomalaista viihdettä ja tajunnanapetta, ja siksi laulut painuivat hyvin syvälle muistiin niin etulinjassa kuin kotirintamallakin. Kun sota sitten loppui, kiersivät nämä tällaiset sota-ajan ronkaiset suomalaisia kyliä ja kinttupolkuja, ja esittivät näitä laulujaan iltamissa sun muissa, vaikka mukaan haluttiin jo kepeämpiä sävyjä. Oltiinhan selvitty kenties täysin ehjin nahoin. Sota-aikana tanssit olivat kiellettyä huvia, mutta radion kuuntelu ei ollut. Kun ne lauloivat radiossa esimerkiksi Hiljaisesta kylätiestä, ne tarkoittivat sitä, että entisillä nuorten kokoontumispaikoilla oli hiljaista kun nuoret miehet eivät palanneetkaan sodasta kotiin. Varsinkin talvisodan aikana mieskato oli joissakin kylissä lähes täydellinen, koska joukko-osastoja koottiin niin, että miehet olivat kotoisin samoista kylistä ja kunnista. Jos sitten sattui, että tietty komppania tai pataljoona joutui koviin taisteluihin, saattoi jostakin kylästä kaatua lähes kaikki sotaan lähteneet miehet yhdellä ja samalla kertaa. Kun nykyihminen kuuntelee laulua hiljenneestä kylätiestä, hän ajattelee, että siinä joku yksin jätetty morsmaikku haikailee jonkun kaupunkiin muuttaneen kylänpojan perään. Ei hänelle juolahda mieleen, että tytön sulhanen on kuollut sodassa, kuten niin monen muunkin tytön sulho. Kyllä minusta joku voisi nähdä senverran vaivaan, että kokoaisi näistä ronkaisista jonkilaisen sivuston, ja tekisi sen ilman hörhöilyä ja persuilua. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon Ronkaisen esittämästä laulusta Pienet kukkivat kummut klikkaa tätä likkkiä.
Riverdance -esitykset tekivät minuun heti vaikutuksen, sillä vain harvassa lajissa ihminen voi haastaa luonnon ja useimmat eläimistä. Linnuilla (metsoilla ja teerillä) on vaikuttavat yhteissoitimensa, mutta ne eivät pärjää voimassa ja liikkeen hallinnassa Riverdancelle, koska ne eivät kokoonnu suolle esittääkseen jotakin toisille, vaan paritellakseen vastakummaneidensa kanssa. Luulisi olevan vaikeaa harjoittaa tanssijoita moiseen yhteissuoritukseen, muta kaikkihan perustuu samaan tekniikkaan ja mekaniikkaan jolla kansantanssit toteutetaan; harjoitellaan erittäin hyvin ja huolellisesti jokin yksinkertainen askelkuvio, ja sitten harjoitellaan sitä pienissä ryhmissä, ja lopulta suurissa, näyttävissä kokoonpanoissa. Sinä sitä riittää hienhajua ja voimallista laiast-laitaan -töminää. Kyse on tavallaan eräänlaisesta virkkuusta -tai kudonnasta, jossa kokonaissuoritus koostuu pienistä, yksinkertaisista, ja samanlaisina toistuvista liikkeistä. Nurin ja oikein. Lintujen soidin on samanlaista, kuten myös lintujen laulu – yksinkertaisten elementtien toistoa, ja palapelin sommittelua. En ole koskaan nähnyt Riverdance -esitystä, enkä menisi todennäköisesti sellaista edes katsomaan, vaikka sitä veivattaisiin muutaman sadan metrin päässä kotoani, koska olen mukavuutta rakastava vanhempi herra, enkä pidä tungoksista, ja hikisten ihmisten pinttyneestä ominaishajusta. Mutta onhan onneksi olemassa taulutelkkari, josta voi nähdä ihan hyvin miten homma pelaa. Mutta mennään sitten mahdollisimman lähelle. Jos haluat katsoa konvertoimani slideshow-MP4 -videon Jänhiälän tanssilavalta (oikeasti jostakin Pohjois-Suomen tanssilavalta) klikkaa tätä likkkiä.
Jossakin elämäni vaiheessa lueskelin Suosikki -nimistä lehteä, ja lienen ottanut sen jutut osittain ihan todesta. Melkein uskoin, kun luin, että Gary Glitterin ura oli vaarassa, kun miehen kurkku oli kipeä. Kamalaa, ura vaarassa! Nyt, kun tiedämme tämän Glitterin olleen pedofiili, tuntuu, että kaikki aiemmat kirjoittelut ovat nekin falskeja. Mutta Suosikki oli silti poikaa. Olihan se jotenkin mukavaa lukea kuinka Jyrki Hämäläinen arvioi Sartsan (Jussi Raittinen) parodiaa tipan tappavuudesta sanoen: Böö Sartsalle, sillä parodian plagiointi todistaa ideaköyhyyttä! Tuontapaisessa maailmassa voi tapahtua mitä tahansa, ja jutun myötä me melkein tunsimme tämän Sartsan ihan henkilökohtaisesti. Olihan se melkein kuin naapurin Kale. Mutta mitä Dave Lindholmiin tulee, melkein uskoin senkin, että nimenomaan juuri hän olisi ollut ylivertainen kynänkäyttäjä, isokynä, joka poseerasi Suosikin kannessakin nojaillen isoon kynään. Uskoin että juuri hän osaisi sanoa enemmän kuin me muut. Oli se sitten suuri ilon päivä kun radiosta alkoi kaikua tämän kynämestarin Minun nimi on nimessun – biisi, joka tuntui silloin hauskalta, ja tuntuu yhäkin. Jos haluat katsoa Minimessun -videon klikkaa tätä linkkiä. Ylen hauska on myös biisi jatsikansa se tulee täältä, ja ajaa meidät kellariin. Nämä kuvasivat juuri sitä hauskaa elämää jota vaille olin jäänyt, jossa saattoi seurata julkimoiden jännittävää elämää, ja koota heistä leikekirjoja, ja saada fanitavaroita. Minun tuntemissani kellareissa ei ollut muuta kuin perunoita, ja jatsikansasta ei juuri voinut puhua – siis mielisairaassa, joka sekin on ihan omanlaisensa kasvuympäristö. On sangen kummallista, että jostakin täytekappaleesta voi tulla muistettavampi kuin niistä kaikista muista, mutta niinhän se käy. Tulihan Get On -biisistä juuri se biisi, joka liitetään Hurriganes -yhtyeeseen, vaikka sekin oli tavallaan täytebiisi, ja viime minuuteilla tehty. En ole tätä isokynää koskaan nähnyt livenä, mutta aikanaan minulla olisi ollut siihen mahdollisuus Mikkelissä, kun hemmo esiintyi vanhassa sotilaskodissa. No, oikeastihan minimessun -biisissä ei ole mitään maailmoita mullistavaa, ja sen perusteella ei voisi ketään sanoa isokynäksi, mutta onhan täällä näitä muita artisteja, joista tätä ilmaisua voisi jopa käyttää.
Dave Lindholm on tehnyt musiikillista yhteistyötä monien taitavien soittajien kanssa, ja näistä minulla on edes jonkinlaisia omakohtaisia muistikuvia Antero Jakoilasta, jonka näin kerran livenä Jyväskylän yliopiston päärakennusksen juhlasalissa, mutta ihan kokonaan eri porukoissa. Oleskellessani kerran Mikkelissä luin lehdestä, että Lindholm ja Jakoila olivat tulossa armeijan entiseen sotkuun esiintymään, mutta koska en tuolloin käynyt vielä minkäänlaisissa musiikkitapahtumissa, jäi tämäkin keikka käymättä. Luin paikallisesta mullibladetista, että yleisö pilasi lupaavasti alkaneen instrumentaalisen yhteissoittosession möykkäämisellään. Liitän tähän 80-luvun alun videon Joo joo, mä rakastan sua, jonka voit ladata ja katsoa klikkaamalla tätä linkkiä (MP4 -formaatissa). Kuunnelkaa, katselkaa, ja nautiskelkaa! On vaikeaa kuvata tätä muusikkoa ilman mukaan liitettyä näytettä miehen soittotaidosta, ja siksi olen livennyt jonkinverran periaatteistani. Ei tästä pitäisi kenenkään proppujaan polttaa! Ja tästä puuttuu se ainainen ihmisten mölinä, jonka liittyy Daven keikkoihin. Ei varmaankaan lie ollut montaa keikkaa Davenkaan elämässä ettei joku olisi huutanut nousuhumalassa: hei soita saatana se minimessun, tai mikä perkele se oli! Tai: ettekö te, saatanat, jo aloita! (kuten jossakin pursiseuran tilaisuudessa). Tämä on (sivunmennen sanottuna) se syy, miksen ole itse antautunut keikkamuusikon uralle, sillä en kestäsi tuollaista huutelua kovinkaan hyvin. Esiintyvä muusikko on kansan mielestä eräänlainen julkinen pelle, jota voi hyppyyttää miten tahtoo, ja tämän niin sanotun yleisön taholta tulee vielä se yleinen ennakkoasenne, että artistit olisivat eräänlaisia piikoja ja renkejä, ja muutoinkin alempaa kastia. On sopivaa, että heitä kutsutaan mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin, mutta heidän on myös sopivaa pysytellä niissä omassa karsinassaan. Muistan kun kerran kuuntelin eräässä tienvarsikuppila-ruokapaikassa opettajaryhmän keskustelua, ja kuinka eräs opettajista sanoi kovalla äänellä: no, olihan siellä se – mikä se nyt olikaan – se Alatalo, joka lauloi niitä renkutuksiaan, mutta sitten alkoivat onneksi luennot! No niin no. Lindholm ja Jakoila ovat tehneet ainakin yhden yhteisen levyn, jossa lienee sitä samaa ohjelmistoa jota he esittivät keikoillaan useiden vuosien ajan, eli tuo Crazy Moon -levy. Muilta levyiltä mainitsen mielelläni biisin Et voi jättää, joka on kokoomalevyltä JuiceRemuDave – Live! Dave on työskennellyt myös Otto Donnerin, Pepe Ahlquistin, ja Jarmo Saitajoen kanssa, sekä varsin monissa bändikokoonpanoissa, joita ei parane ruveta tässä enää luettelemaan. Miestä on palkittu monasti, ja varmaankin ihan ansiosta. Tavalliset soitonharrastajat taas joutuvat myöntämään, että kyllä se saatana ainakin soittaa osaa!
Mutta tässä täytyy mainita eräs keskeinen seikka puhuttaessa Dave Lindholmista, ja se koskee hänen liikanimeään Isokynä. Jos oikein muistan, hän sai tämän liikanimen kun pällisteli Suosikin kannessa ison kynän kanssa. Tällaista kuvaa (tai Suosikin kansikuvaa) en löytänyt netistä millään ilveellä - joten minun suorastaan täytyi tehdä sellainen itse. Alkuperäisessä valokuvassa Dave seisoi hieman vinossa, nojaten veltonoloisesti isoon kynään. Mutta mitä tämän sivun kuvaan tulee, ehkä kynä oli Suosikin kuvassa hieman isompi, ja kenties erimerkkinen, mutta muistaakseni Dave nojasi siihen rentona ja virnuillen. Mistä lienevät sellaisen kynän saaneet? Mittavista yrityksistäni huolimatta en ole löytänyt mistään mainittua kansikuvaa, joten minun täytyi tehdä kadonnut kansikuva ihan itse. No, tämän lähemmäs kuvallista totuutta muistijäljestäni en kuitenkaan pääse tällä erää tässä isokynäasiassa. On muuten kummallista, että Suosikki ei ole julkaissut vanhoja kansikuviaan netissä, sillä sekin olisi eräänlainen kulttuuriteko. Lienevät polttaneet kaikki varastossa olevat vanhat lehdet. Se nyt on ainakin varmaa, etteivät nykyiset keski-ikäiset tai vanhukset ole säästäneet Suosikkejaan, sillä mitäpä niillä enää tekisikään. Täytyy koettaa olla arvokas, ja hillitä liiallisia ja lapsellisia tunteenpurkauksia.
Muistan kun kuulin radiosta Folk-Fredin laulavan, kuinka istui tunkion päällä synkkänä katsellen (seass' kaiken loan, roskan, ja lasipullojen). Oivalsin, että kyseessä ei ollut aito protestilaulu, vaan pikemminkin teeskentelyä, tai jaarittelua – ja siten kyseessä oli pelkkä jorinalaulu. No, Fredi osasi laulaa kovaa ja korkealta, joskin pihisten kuin puhkinainen haitari. Fredi on kotoisin Mikkelistä, ja tempautui laulajan uralle tavattuaan armeijassa joukon muita, laulavia miehiä, joista hitsautui sittemmin Kivikasvot -lauluyhtye. Vaikuttivat sittemmin vuosia televisioviihteessä. Fredi pääsi sangen usein myös pressanlinnaan pressan vastaanotolle, kun eukkonsa Eeva-Riitta kutsuttiin sinne viran puolesta, ja niinpä myös Fredi nähtiin usein kättelyjonossa. Kyseessä on sama nainen, jota digattiin Eestissä. Muistan kun oppikouluaikoinani kuulin Folk-Fredin esiintyneen jossakin tilaisuudessa Imatralla, josta naapuri Pike kertoi minulle. Kun vähättelin Fredin panosta suomen viihde-elämässä, Pike sanoi kipakasti: Se lauloi ihan hyvin! No, on totta, että se lauloi minua paremmin, ja pääsi paljon korkeammalle kuin minä koskaan, mutta jotekin minusta on aina tuntunut siltä, että sille on pantu ihan vääränlaisia lauluja laulettavaksi, ja ei se osannu itsekään säveltää itselleen hyviä biisejä – siis sellaisia, joista hänet olisi muistettu. Biisien olisi pitänyt olla svengaavampia, kuten vaikkapa Fats Dominolla. Onhan miehissä paljon samaa ulkonäköäkin, vaikka nyt toinen onkin neekeri. Fredin onnistuneista levytyksistä mainitsen nytten tässä biisit Musta yö ja meri ääretön, Silmäsi odottavat minua, Muukalainen, Ota ja omista ja Varjoon, suojaan. Suosittelen muillekin.
Eräs, hänelle erittäin leimallinen lavakäytöksen piirre, oli kohottaa laulaessaan kädet ylös. Ilmaisi näet siten valtavat tunteensa, kun halusi varjoon suojaan, ja hiipiä rotkonsa rauhaan kuin kuoleva peto. Ilmeisestikin häntä kiellettiin televisiossa sittemmin nostelemasta alvariinsa käsiään, ja vuosien kuluessa mies oppi hillitsemään itseään, ja lopulta osasi laulaa useimmat laulunsa kädet tiukasti sivuilla. Näin kerran erään sketsin, jossa oli ihan Fredin näköinen mies jotakin siinä laulavinaan, ja alkoi kohotella käsiään, mutta joku sanoi tiukassa äänensävyssä jostakin sivummalta: Ei vielä! Ja niin Fredin näköisen miehen kädet laskivat sivulle, ja lopulta kädennostoon sitten annettiin lupa. Ylläolevassa kuvassa Fredi nosteleekin sitten käsiään riemastuneena, ja ilmaisee varmaankin sisimpänsä paloa, kun laulukin on ihan omatekemä. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Varjoon suojaan klikkaa tätä likkkiä. Tässä Fredi pelkästään pönöttää kuin tangolaulaja Kisapurren lavalla.
Veikko Lavi oli tietämättään monen nykyisen musiikkisuunnan edelläkävijä, kuten laulussaan Silakka-apajalla, joka on eräänlaista oman aikansa räppiä. Lavin lauluteksteissä on usein jonkinlainen yhteiskunnallinen sanoma, jonka hän esittää humoristisessa sävyssä, ja lauluihin liittyy aina jotakin kadotetun maailman haikeutta. Kerrotaan, että Lavi olisi ollut hauska seuramies – vähän samantapainen kuin koomikko Eemeli, joka nauratti kansaa myös esitystensä väliajoilla ja filmaustauoilla. Ihmisten huvittaminen on taitolaji, joka artistilla joko on, tai sitten ei. Tekniikkoja voi aina opetella, mutta tulos voi olla lähes sama kuin joku Krisse esittäisi hompsantuuta nuorta neitiä ja tyhmää blondia. Ei naarata, ei naarata – kuten muuan miekkonen sanoi poliisille kun anoppinsa oli vajonnut veteen ja ilmeisestikin oli sinne hukkunut. Tuli tässä vain mieleeni, että varsin monessa tapauksessa laulaja-artistien kannattaisi jättää kaikenlaiset välispiikit kokonaan pois esityksistään, koska usein he niitä laukomalla munaavat itsensä täysin. Vähän sama kuin jos Tapani Kansa ryhtyy tilittämään elämäänsä laulujen välillä. Metsäänhän se auttamatta menee. Sama koskee kaikenlaisia muitakin tilityksiä. Myös Lavi sortui esityksissään sellaisiin, muta hänen kohdallaan se ei haitannut. Kyllä mies voi aina omia biisejään kommentoida, ja tulkita niitä miten tahtoo. Minusta biisi Kervisen baarissa on vallan mainio. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Kervisen baarissa klikkaa tätä likkkiä. Muita mukavia ovat Onnen pipanoita, sekä Takarivin Taavi. Niihin on tallentunut jotakin tärkeää ja olennaista. Isänmaamme armaat äidinkasvot, niin sanoakseni, ja sanonkin. Sanottakoon tässä nyt myös se, että en minä nuorena miehenä Veikko Lavista paljoa perustanut, koska hän edusti mielestäni vanhanaikaisuutta – vähän samaan tapaan kuin kotonaleivottu ruisleipä, sillä kaikki kaupasta ostettu tuntui paremmalta. Ihan niinbkuin jäntinseppo riimitteli aikoinaan: rekehen, rekehen älä käy matkaamaan; se on huono väline, aja autolla! Jonkun kotikutoisen kyläompelijan neulomat farmarit lähinnä naurattivat, sillä Ingo on iskevä asu, ja Patterson paukkuvat pöksyt, ja loppupeleissä Jamekset olivat ne ainoat oikeat farkut. Olin senverran hönelö, että pidin vuosikymmenten ajan tiukkoja farkkuja housuinani, kunnes lopulta siirryin väljempiin housuihin – ja tällöinkin puhtaasti terveyssyistä. Vaikka kyllähän minä oikeasti käsitin, että markkinamiehet olivat pitäneet minua pellenään. Itsepetos vain kesti niin kauan, että sen murtamiseen tarvittiin lopulta joku elintasosairaus. Lopulta tajusin, että olemme eläneet kansana poikkeuksellisen yltäkylläisiä vuosia, ja että vajoamme lopulta takaisin sille tasolle joka meille on aina kuulunut. Itse asiassa sain elää jonkun aikaa itsekin lähtötasolla, eli sodanjälkeisessä olosuhteissa ja radion kulta-aikaa. Näin television tulon, ja sen kuinka ihmisten pihoihin ilmaantuivat autot, ja kuinka he alkoivat hankkia kesämökkejä ja muuta vastaavaa ökytavaraa. Mutta kaikki tämä loppuu aikanaan. Lopulta vanhat kulkutaudit palaavat, mutta nyt niille ei mahda mitään edes voimakkaimilla antibiooteilla, ja tulevaisuuden maailmassa olemme syöneet kaikki merkittävimmät raaka-aine – ja energialähteemme. Jopa tuulimyllyvoimalat pysähtyvät. Mistäpä sitten saamme kaiken tarvittavan hauskan? No, Veikko Lavi oli taitava kansanviihdyttäjä, ja ymmärsi mitä on todellinen huumori, ja mihin se perustuu. Tässä ja nyt. Suomalaisten todellinen sielunmaisema on edelleenkin Hilman päivien kirkonkylissä, ja kaupunkien Valion baareissa. Amerikan pula-ajalta juontuvat talk-showt eivät ole koskaan oikein juurtuneet tänne, ja meille ovat aina sopineet paremmin repehelismaat tai topikärjet, ja slaavilaiset kaihosävelmät. Kaikki tarvittavat elementit löytyvät aiemmin mainitsemistani Lavin biiseistä.
Chisu on sekä lauluntekijä -että niiden ainoa esittäjä. Hänen tuotantoaan voidaan luonnehtia uuslapsenomaisuudeksi, ja ilmeisestikin sanoissa ja sävelkuvioissa tavoitetaan herkkyyttä. Se on vaikea laji, jossa voi helposti mennä täysin metsään, tai tehdä itsestään naurettavan. Tietenkin Chisun tuotannossa on (erityisesti nykyisellään) paljonkin laskelmoitua ainesta, eli musiikin ammattilaiset ovat luoneet kaupaksi käyvän tuotteen, joka kykenee ilmentämään nykynuorten ulkokohtaista kuvaa elämästä, ja siitä aiheutuvaa ahdistusta, ja omaan napaan tuijottelua. Tottahan on, että vaikka hän koostuisikin minästä ja päästä, niin ei siinä ole mitään uutta - näiden vastapoolien tempoilua on kuvattu jo kauan historian aikana. Kaikki sanottava on jo sanottu, ja se on tehty paljon paremmin. Voi olla, että laulaja on kokenut omassa elämässään paljonkin väkivaltaa, mutta jotenkin hymyilyttää kun hän korostaa kokemiaan pahoinpitelyjä ja niiden yhteydessä saamiensa haavojen ihanuutta, eli sanoissa tavoitellaan eräänlaista masonkismia. Mikäs siinä jos ihailijat haluavat sellaista. Tai sitä, että joku toinen sanoo mitä itsekunkin ihailijan tulee ajatella. Tietenkin on lupa sanoa, että Suomesta viedään kyyneliä Baden-Badeniin, jollei osaa kuvata Suomen vientikauppaa, ja sen koukeroita – mutta se taas edellyttäisi opiskelua ja perehtymistä, ja ei ole ollenkaan varmaa, että senjälkeen Chisu osaisi ilmaista asiansa tarkasti ja ehdottomasti runomuodossa. Sinällään Chisun sanoitukset ovat nokkelia, ja laulujen äänikuva muutoinkin omaperäinen. No, mikäs siinä jos kotona on tarvittavat pelit ja pensselit. Tällaista musiikkia ei voi tehdä kovin pienillä investoinneilla, tai ilmaisohjelmilla, vaikka osaisikin soittaa pianoa ihan oikeasti. Tällaisen musiikin ainut vika lienee siinä että sitä on vaikeaa esittää vain hoilaamalla, ja rämpyttelemällä samalla kitaraa. Pianoa ja flyygeliä on hankalaa vedellä joka niemeen, notkoon, ja saarelmaan, jonne kodin tahtoisin nostattaa. Vaikka biisit ovatkin tarttuvia, niin ei niitä voi oikein laulaa iltanuotiolla, kuten esimerkiksi Juice Leskisen lauluja. Tämä saattaa johtua siitä, että silloin kun Juice aloitti, ei tavallisella opiskelijapojalla ollut syntikoita tai tietokoneita, vaan kaikki tapahtui vanhan liiton metodien pohjalta. Chisu taas on syntynyt aikana jolloin tarjolla oli kohtuuhinalla tietokoneita ja muita vermeitä, ja niinpä laulutkin ovat erilaisia. Jos vertailuun otetaan Juicen parhaita ja Chisun parasta tuotantoa, on heidän välillään vain vähän eroa. Siis mitä tulee melodioihin ja sovituksiin. Tästä syystä voikin sanoa, että Chisu jatkaa vanhojen konkareiden luomaa perinnettä, mutta kuulostaa tältä ajalta, koska hän käyttää tämän ajan metkuja, jossa keskeistä on äärimmäinen subjektiivisuus, ja oman navan ympärillä pyöriminen, sekä ainainen masonkistinen tuskakokemusten etsintä. Juicea ja Chisua yhdistää nimenomaan nokkeluus sanoituksissa, ja molemmille sanat ovat eräänlaisia leikkikaluja. Jos haluat katsoa konvertoimani MP4 -videon esityksestä Mie ja miun piä (LIVE) klikkaa tätä likkkiä.
Pelle Miljoona on opettaja Petri Tiilen käyttämä taitelijanimi. Pelle Miljoonan ulkoinen habitus on perustunut vuosikausien ajan myssyihin ja hattuihin, joita hän on pitänyt päässään jo pienestä saakka. Ylläolevassa kuvassa etualalla nuori Pelle, ja taka-alalla se vanhempi Pelle. Hän on pitänyt tukkansa pitkänä, ja mikä ettei kun se edelleenkin kasvaa. Pelle Miljoona on se bändi, joka kuulemma ajoi hämyt parturiin, ja joka eräässä televisiohaastattelussa kertoi kuinka hänen keski-ikäiseksi mummoksi luonnehtimansa ihailija tuli pyytämään Moottoritie on kuuma – biisiä kuultavakseen, ja sille tapaukselle Pelle nauroi paskasen naurun niin mummolle kuin televisiossakin. Ei ole tainnut miekkonen viime vuosina olla paljoakaan vilkuilla peiliin. Syytä olisi, syytä olisi. Ulkoinen habitus kun näemmä pysyy koko ajan samana, mutta maihinnousutakin ja myssyn alla mies rapistuu nopeaa vahtia, ja pian se alkaa unohdella sanoja, ja saattaa sattua niinkin että laulaessa Moottoritie on kuuma – biisiä sanat menevät jotensakin seuraavasti: Moottori tie on ... no ... moottorite on ... saatana kun ei muista ennää mittää! Jostakin syystä en ole itse koskaan innostunut Pellen musiikista, koska en osaa intoutua vääryyksistä samalla tavalla, ja en myöskään katso että maailma parantuisi huutamalla. Mutta minä nyt olen minä, ja Pelle taas on pelle. Tosin aallot voivat olla joskus harvoin jopa kuuskytmetrii korkeat, mutta turhaa lienee toivoa, että ihan omana elinaikana näkisi sellaisia, ja voi olla, että se jäisi viimeiseksi näköaistimukseksi, jonka jälkeen seuraisi pimeä, ja syvä tiedottomuus, eikä tietoakaan valoisasta polusta syvän laakson pohjalla kohti kirkkautta ja tietoisuutta, ynnä ykseyttä. Mutta kyllä meille aina yksi Pelle mahtuu, ei siinä mitään.
Pellellä on eräänlainen muistomerkkikin, nimittäin Pelle Miljoonatie, jonka alkupää näkyy kuvassa. Tien oikealla puolella on (luultavasti) entisen ladon (suulin) peruskivet. Olen ympännyt kuvaan ladon, jonka ovessa luki aikanaan ”Pelle Miljoona”, ja tekstin alla riippui punainen rätti (jota ei enää ollut kuvan ottohetkellä). Latoa kutsuttiin kuulemma yleisesti pellemiljoonaladoksi. Pikkupojat polttivat ladon tulitikkuleikeissään (remmiä, remmiä, ja vielä kerran: remmiä pitkin persettä niin että roikaa!). Ei ole enää latoa, eikä liioin puista kylttiäkään, jossa luki ”Pellemiljoona” (tai jotakin sinne päin). No, kadunnimen Pelle on joka tapauksessa saanut, eikä sellaisia ihan joka pojalla olekaan. Tai onhan noita, kuten Juicenaukio Juankosken keskustassa, ja Lordinaukio jossakin pohjoisessa. En minä ole niin hyvin perehtynyt tähän aukioasiaan, että luetteloa kannattaisi jatkaa, mutta onhan tärkeintä, että Pellelläkin on ihan oma tiensä, vaikka miehen tiet ovat muutoin tyyten tutkimattomat, koska hän on aina kulkenut omia polkujaan.
Ja sitten ihan tuhannen taalan kysymys: onko Pelle tietoinen siitä, että hänellä on oma tie? No on, on, on. Kuvassa pelle rämpyttää kitaraa oman tiensä haarassa, niinkuin muuten pitääkin. Saa nähdä, kohoaako paikalle ihan oikea muistomerkkikin ajan myötä, ja järjestetäänkö tuolla oikeita pellejuhliakin tyyliin: mä pogoon, mä pogoon, mä pogoon – kunnes kuolen! Ja kaikki pommppivat iloisen onnellisina (haahkeissaan). Mene ja tiedä, mene ja tiedä.
Klikkaa tästä katsoaksesi konveroimani MP4 video Merja Rantamäen esityksestä Jossain(MP4)
Iskelmien puolella on tarjolla joitakin (harvoja) kantaaottavia lauluja, kuten tämä Jossain, jossa kuvataan sitä maailmaa joka on tuleva, ja jossa luonnon ekosysteemit ovat romahtaneet. Murskaamotkin ovat lakanneet raikaamasta. Laulussa uskotellaan että olisi olemassa jokin turvallinen paikka Merjan kaínalossa, mutta kun ei vaan ole.
Klikkaa tästä soittaaksesi muunnelman Horttojen biisistä Ei kenenkään lähimmäinen (MP3)
Hortto Kaalo on osittain tummista koostuva yhtye, joka tavallaan toi Suomen kansan tietoisuuteen mustalaismusiikin, joka tosin sai vaikutteita sieltä sun täältä, sillä varsinainen mustalaisten Suomessa laulama musiikki on kovin vähäilmeistä verrattuna siihen mitä maailmalla esitetään mustalaismusiikkina. Ajatellaan nyt vaikkapa Flamencoa! Tosin täkäläinen musiikki lienee lähempänä alkuperäistä mm. sävelkulkujensa puolesta. Kuuntelin Horttojen musiikkia mielelläni 70-luvulla, ja toivoin että siitä tulisi suosittua. Näin yhtyeen tuolloin jopa ihan livenä! Olimme sattumoisin Linnanmäellä Pillin pariskunnan kanssa, ja koska herra Pilli tunsi yhtyeen bassolaulajan (oli sille ihan naapurin poika näet), pääsin lähituntumaan, ja näin yhtyeen aika läheltä. Puhelivat siinä niitä näitä. Vaatimattomiahan ne olivat, eivätkä korostaneet itseään. Minusta tämä Ei kenekään lähimmäinen -biisi soveltuu kuvaamaan minua henkilökohtaisesti, ja varsinkin tämä biisin erikoisversio, jonka olen laittanut tänne, ja enkoodannut sen MP3 -formaattiin. Kun sitten aikanaan liu'un kohti krematorion uunin ahnasta kitaa - höyläämättömässä puuarkussani, niin toivoisin kovin, että juuri tämä musiikki soisi taustalla. Feijan kaunis lauluääni loisi tilaisuudelle sen viimeisen niitin:
Kun päivä päättyy kun yksin
jään,
en löydä suojaa mä päälle
pään,
vain mustan taivaan ja kylmät tähdet,
nään
yllä kattojen kun kuljen etsien.
Näin oli ennen,
näin nytkin on,
ei muuta suuntaa tie iloton.
Ei löydy
suojaa, ei lämmön tuojaa,
vain kylmät tähdet
mustan taivaan valaisee.
Kun lähimmäistään
muut rakastaa,
niin kylmän katseen vain tumma saa.
En
lähimmäinen lie kenenkään,
sen vuoksi yksin
näin aina jään.
Muut kotiin lähtee - mä
kulkemaan,
ja kylmät katseet vain selkään saan.
En
kuulu joukkoon, oon toisenlainen,
ja siksi kylmät tähdet
tietä valaisee.
Kun lähimmäistään
muut rakastaa
niin kylmän katseen vain tumma saa.
En
lähimmäinen lie kenenkään,
sen vuoksi yksin
näin aina jään.
On erittäin epätodennäköistä, että Hortot itse tulisivat tätä laulua itse sinne esittämään. Mitäpä he siellä tekisivät – kulahtaneessa, viimeisiään vetelevässä krematoriossa, köyhien ja varattomien yleisellä hautuumaalla, jossa paikalla olisivat vain kanttori ja haudankaivaja, sekä pari työtöntä, tuntipalkkaista kantajaa. Musiikkikin pitäisi toistaa levyltä, tai mielumminkin halvalla kasettimagnetofonilla. Sellaista oli näet kuulemani musiikki 70-luvulla.
Olen huomannut että netistä puuttuu muutama video jotka ovat itseänikin naurattaneet. Niitä ei yksinkertaisesti siellä (netissä) ole – joten täydennän tämän puutteen ainakin näiden kahden videon osalta tässä nytten sitten.
Klikkaa tästä katsoaksesi konveroimani ManitBois -video Virolainen tullitarkastus(MP4)
Klikkaa tästä katsoaksesi konveroimani PulttiBois -video Tommy Tabermann(MP4)